Te kuolaavat idiootit istutte baarissa toisten kuolaavien idioottien kanssa, ja avaatte telviosion. Meidän maatamme edustaa laiha ja hiljainen poika, joka on pelkkää lihasta ja katse terästä. Te kannustatte minua, kunnes joku tunnistaa nimeni. Niin, sen pienen kalpean nörttipojan nimen.
Ja sitten minä hymyilen teille.
Ja teille näteille tytöiltä haluan kysyä, että kaduttaako? Kaduttaako, ettet suostunut lähtemään kanssani ulos? Minä en ollut "cool". Minä olin mukava, niin mukava, että olin ystäväsi, ja vain ystäväsi. Ellet tietenkin ollut niitä tyttöjä, jotka eivät voineet edes katsoa minua, kun en kuulunut ryhmäänne. Minä olin jo rikas, ehkä rikkaampi kun kaikki ne muut jätkät yhdistettynä, mutta minun ei tarvinnut leveillä rahalla. Se on pikkumaista, eikö?
Nyt sinä valitsit miehen, joka harvoin on kotona tai selvinpäin. Tai sitten valitsit miehen, joka vei sänkyyn ja jätti sinut kantamaan lapsenne yksin. Ja kutsuit minua selkärangattomaksi? Mietitäänkö? Minä olen rikas, hyvässä kunnossa, raitis ja ehdottoman uskollinen. Kun minä rakastun, sinä olisit ainoa nainen maailmassa, voisimme mennä minne haluamme, voisin ostaa sinulle kaiken tai olla ostamatta.
Ja sitten minä hymyilen hänelle, ainoa tytölle, jota olen pitkään rakastanut, ja piilotan hänelle yllätyksen taskuuni, avaimen kotiini ja sydämeeni. Toivottavasti, hän ottaa sen, sillä seuraava yllätys on jotain pientä, hopeista ja ikuista
]]>Kirje oli yhä koskemattomana povitaskussani. En tiennyt miten toteuttaisin äitini pyynnön. Miten pääsisin miehen lähelle herättämättä huomiota? Hänellä oli vaimo ja kolme poikaa. En halunnut särkeä perhettä, vaikka biologisesti kuuluin siihen. Tähyilin häntä väkijoukon keskeltä, mutta ruskeisiin ja vihreisiin pukeutuneet miehet näyttivät kaikki toistensa kopioilta. En erottanut heidän kasvonpiirteitään. Se oli turhauttavaa.
Minun oli unohdettava henkilökohtainen tehtäväni hetkeksi. Olin täällä oppimassa. Seurasin Dominicia kuin varjo. Minun piti kuunnella, tanssia ja hymyillä kuin hän. Ei mikään helppo homma. Dominic oli suorastaan täydellinen. Kohtelias maailmanmies, joka hurmasi kaikki ihmiset. Naisia hän kunnioitti. Ne harvat, joista hän teki rakastajattariaan olivat upeita ja hienostuneita. Dominic kohteli heitä hyvin, mutta koskaan mies ei rakastunut. Hän päätti suhteet niin hyvin, ettei yksikään nainen voinut vihata häntä. En kuitenkaan kadehtinut Dominicia, koska miehen asema oli jatkuvasti veitsen terällä. Vaikka Dominic esiintyi hyvin, se ei ollut helppoa.
Minä taas olin naisten mielestä yhtä hurmaava kuin lihanuija. Olin kömpelö, karkea tai tunteeton. Ehkä minä olenkin en tiedä. Joten päätin pysytellä kohteliaasti poissa naisten läheisyydestä. Dominic kuitenkin ohjasi minua heidän kanssaan. Hän pakotti osallistumaan keskusteluun ja kehotti tanssittamaan sopivia tyttöjä. He olivat mukavia, mutta näkivät yksinkertaisuuteni ja sieluni tylsän harmauden. Keskustelut käytiin molemminpuolisessa välinpitämättömyydessä. Tanssin jälkeen vien heidät takaisin ja he etsivät uutta seuraa.
En väitä olevani yhtä älykäs ja sivistynyt kuin Dominic. Se ei olisi mahdollista. Minua ei kiinnosta taide, ooppera tai näytelmät. En osaa soittaa mitään enkä puhu viittä kieltä. Äitini oli ylhäisestä suvusta ja isä oli hyvin arvostettu kapteeni maailman tehokkaimmassa armejassa eli perimä sopi tänne hyvin. Varsin ironista. Irvistin happamasti.
Leikimme piiritysleikkiä Vaitsmanien kanssa monta päivää. Dominic ei ilmaissut kyllästymistään millään tavoin. Olisin luullut häntä täydelliseksi, ellei neiti Vaitsmania olisi ollut. Hän oli nuori, kaunis ja tumma. Hänen nimensä oli Sofia ja hän oli johtajan tytär. Heidän tavatessaan Dominicin silmät välkehtivät kiinnostusta. Heidän välillä kulkeva sähkövirta oli käsinkosketeltavissa.
Vladimir murahti tyytymättömyydestä vierelläni. Hän aavisti tytöstä koituvan harmia oli ollut oikeassa. Itse johtaja tarkkaili tyttöä vakavana ja päätti kutsua meidät kotiinsa. Hän ei ollut kovinkaan kiintynyt tyttäreensä, joten mies näki hänessä mahdollisen aseen Dominicia vastaan. Se huolestutti minua suuresti ja sanoin siitä myös Vladimirille. Hän oli kanssani samaa mieltä, muttemme voineet tehdä asialle mitään.
Seurasimme Dominicia johtajan kotiin. Se kaikin puolin hurmaava talo. Yllätyin todella tavatessani rouva Vaitsmanin. Hän oli punatukkainen, kalpea ja venäläinen, mutta hymyili meille ystävällisesti. Tapasin myös hänet, kapteenin, isäni. Mies oli vanhentunut, mutta tunnistettavissa äitini kuvauksesta. Katseet kohtasivat, kättelimme ja sanoimme kohtaliaisuuksia kuin ventovieraat. Se oli omituinen hetki, jota en koskaan unohtaisi.
Ruoka oli hyvää ja keskustelu vapaamuotoista, muttei kuitenkaan epävirallista. Niiden erot olivat vielä hakusessa. En kuitenkaan maistanut enkä sanonut mitään, koska sisälläni kiehui, ja vain yhden miehen takia, joka oli elämäni pilannut. Häntä äiti rakastaisi uskollisesti kuolemaansa asti, vaikka kyseessä oli ollut vain kesäromanssi. Ja minä oli kasvanut isättömänä äpäränä, köyhänä katulapsena, joka sai osakseen sääliviä katseita. Minä vihasin tuota miestä. Paljon.
Päivällisestä tuli nopeasti viikottainen tapa. Toisinaan Dominic katosi Sofia-neidin kanssa ”kävelylle” ilman valvontaa, jolloin en voinut olla näkemättä herra Vaitsmanin tyytyväistä ilmettä. Varoitin Dominicia, mutta sanani menivät kuuroille korville. Dominic oli ilmeisesti unohtanut matkamme todellisen tarkoituksen, koska hän oli niin kiinnostunut Sofia-neidistä. Halusin iskeä mieheltä hampaat kurkkuun.
Seuraavana iltapäivänä saimme kutsun nuorten iltaan, jossa nuoret naimattomat miehet ja naiset tapasivat toisiaan. Dominic otti kutsun vastaan tyytyväisenä, enkä minä voinut jäädä pois, vaikka edessä olisi jälleen yksi nöyryyttävä ilta. Meidät otettiin hymyillen vastaan, ja kaikkialla laulettiin, tanssittiin ja syötiin, mutta tunsin oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi.
Silloin näin hänet. Tummat hiukset ja silmät, kaunis vaalea mekko, ei mitenkään poikkeava, mutta silti henkeni salpaantui. Hän tuli lähemmäs, itse asiassa, vaikka vaikea sitä oli uskoa, hän tuli minun luokseni. Sofia-neiti esitteli meidät, ja iloni sammui. Näin, kuinka hän ja Dominic vaihtoivat merkitsevän katseen.
Siitä illasta eteenpäin tapasin Daniela-neitiä aina kuin Dominic halusi olla kahden Sofia-neidin kanssa, eli aika usein. Bisnes sai väistyä rakkauden tieltä. Vladimir hiljeni, koska tiesi, ettei mitään oltu tehtävissä. Dominic oli rakastanut lopullisesti. Turhaannuin, ja neiti sai tuntea sen. En osannut pitää suutani kiinni, mutta se ei suuttanut neitiä. Hän oli pikemmin ihmeissään tai joskus hän vain naurahti. En tietenkään ole myöskään yhtä tyhmä kuin Dominic. Minä viihdyin neidin seurassa, koska hän oli erilainen, mutta rakastumaan en mennyt.
Tappelimme raivoisasti Dominicin kanssa. Kerroin hänelle teoriani Sofia-neidin todellisista motiiveista, eikä hän uskonut minua. Miksi olisikaan? Dominic syytti minua katkeraksi ja kykenemättömäksi rakastamiseen. Lopulta Vladimirin oli erotettava meidät toisistamme. Ajattelin Dominicin sanoja. Ne sattuttivat, mutta olivat totta. Minä
Matkamme loppu oli lähestymässä. Tiesin sen, koska Dominicille tapahtui jotain. Se sai hänet muuttumaan, ja rakkauden haihtumaan miehen silmistä. Hän oli jälleen kylmä ja kova mafiamies. Aivan kuin kahta edellistä viikkoa ei koskaan olisi ollutkaan. Dominic halusi nopeasti pois Isrealista, emmekä häntä syyttäneet.
Yhtenä iltana otin kirjeen povitaskustani. Se piti toimittaa perille, mutta miten? Olin kuitenkin luvannut äidilleni, kuolevalle naiselle. Se oli hänen viimeinen toiveensa. Minulla oli vain yksi mahdollisuus. Daniela-neiti. Hän voisi toimittaa kirjeen perille, jos toimittaisi. Hän oli kiltti, ymmärtäväinen tyttö, mutta olimme ärsyttäneet toisiamme aika lailla. Silti minulla ei ollut muuta mahdollisuutta. Päättäväisesti työnsin kirjeen taskuuni ja suuntasin ulos.
Kurkkua kuristi, sydän hakkasi rinnassa ja minua pyörytti, kun odotin Daniela-neidin avaavan oven. Hän oli hyvin utelias minut nähdessään. Jotenkin ihmeen avulla sain asiani esitettyä, ja hän vie minut työhuoneeseen. Katselin häntä hetken, kunnes aloitin säälittävän tarinani sopimattomasta kesäromanssista, joka päättyi huonosti. Daniela-neiti istui kuunnellen hiljaa, eikä tuominnut tai nauranut. Hän oli vain hämillään ja pahoillaan. Ojensin kirjeen tytölle ja kerroin isäni nimen. Hän lupasi toimittaa sen perille.
Olin jo lähdössä, kun Daniela-neiti pysäytti minut. Käännyin katsomaan tyttöä. Hän hymyili, sanoi jotain ja suukotti minua huulille. Se oli lyhyt suukko. Hänen hyvästinsä. Katsoimme toisiamme silmiin, hän vaaleisiin ja minä tummiin. Se olisi ollut kaunis hetki, jos en olisi niin katkera. Käännyin nopeasti pois ja kävelin pimeyteen. En saanut koskaan tietää, että toimittiko Daniela-neiti kirjeen perille, mutta toivon niin. Sen sijaan sain seurata vierestä Dominicin hiljaista, kylmää tuskaa. Diili lyötiin lukkoon, ja niin matkasimme pois Israelista. Vasta sitten saatoin hengittää.
Nojailin tyytyväisenä baaritiskiin ja annoin katseeni laskeutua hänen avonaiseen kaula-aukkoonsa. Kiitos sille, joka on push-up-rintaliivit keksinyt. Nainen oli täyteläinen, punaisine huulineen. Hän huomaisi katseeni ja hymyili viettelevästi. Nainen minun makuuni. Tulin hieman lähemmäs, varmistaen, että nainen oli tietoinen fyysisestä olemuksestani ja tarjouduin tilamaan hänelle drinkin. Naisella ei ollut mitään sitä vastaan. Ilta oli täydellinen, kunnes näin ärsyttävän pikkuveljeni tulevan kohti.
”Anteeksi”. Vastahakoisesti jätin naisen, koska tiesin menettäneeni pelin, mutta klubi oli täynnä myöntyväisiä naisia näin lauantaisin. He väläyttelivät hymyä ja vilkuilivat ohi kulkiessani. Tänä yönä ei tarvitsisi mennä yksin sänkyyn. Pikkuveljeni virnuili vahingoniloisesti.
”Mitä sinä haluat?”, murahdin ja vilkuilin blondia naista hänen olkansa yli. Nainen väläytti minulle hymyn. ”Sori, et pilaan sun iltas broidi, mut lohikäärme kutsu sut toimistolle heti huomen aamulla”. Lohikäärme, kuten ihastuttavaa äitiämme kutsuimme, omisti maan suurimman muotitalon. Hän oli yhtäkkiä saanut päähänsä, että minunkin pitäisi ryhtyä vakavaa työhön. Se oli niin naurettavaa, tämä oli kuin työ. Ulkonäöstä huolehtiminen, mallien viihdyttäminen terävillä kommenteillani ja maineen ylläpito oli rankkaa. Lohikäärme oli päättänyt pilata iloni, joten päätin vetäytyä tältä illalta. Hän osasi kyllä kiduttaa ”rakkaita” lapsiaan, sillä menettäisin kaiken, ellen ottaisi otetta elämästäni tai jotain sen tapaista soopaa hän jälleen selittäisi. Murahdin tyytymättömänä.
”Vai taas on hänen yritettävä kesyttää poikansa”, huomautin kitkerästi. Ja pikkuveli virnisti. Hän oli taipunut pakon edessä ja opiskellut itsensä liiketalouden maisteriksi. Hän otti osaa perheyrityksen toimintaan. Minut yritettiin vetää siihen mukaan, mutta en halunnut olla yksi pelinappula vanhempieni valtataistelussa. Marssisin toimistolle ja junailisin itseni ulos tästä tilanteesta.
”Ei se ole niin paha”, hän vastasi varovasti. Vai ei niin paha? Olisiko suunnittelupuolen kauniilla Michellellä jotain tekemistä sen kanssa? Loin veljeeni kiusoittelevan katseen.
”Sinut taidettiin kesyttää oikein kunnolla. Tietääkö hän, että olet täällä?” Vastauksen kysymykseeni sain korkokenkien muodossa. Michelle asteli veljeni taakse ja kietoi kätensä hänen olkapäilleen. He olivat tavanneet kaksi kuukautta sitten, eikä pikkuveli sen koommin ollut juhlinut. Pidin Michellestä. Hän oli omalla tavallaan seksikäs nainen, muttei korostanut sitä mitenkään. Tulimme toimeen, vaikka nainen paheksui minua. Ei se minua haitannut, ei kaikkia voikaan rakastaa.
”Iltaa vaan sulleki, Colin , Michelle sanoi, jonka jälkeen hän kuiskaisi veljeni korvaan jotain, joka sai miehen värähtämään klubin kuumuudesta huolimatta.
* * * * * *
Lola astui ulos neuvotteluhuoneesta. Hän ei enää hymyillyt yhtä aurinkoisesti, kun sinne astuessaan. Ponnisti ylös samettiselta sohvalta ja menin ystäväni luo. Olimme maan suurimman ja kuuluisimman muotitalon odotusaulassa, joka oli valtava. Seinillä roikkui valtavia maalauksia ja taideteoksia, jotka olivat varmasti arvokkaampia kuin koko pieni yrityksemme. Lattia oli valkoista marmoria ja sisustus niukkaa, mutta hätkähdyttävän kaunista. Tämä oli ollut tärkeä tapaaminen, sillä yrityksemme tarvitsi julkisuutta epätoivoisesti. Sitä se olisi saanut, jos olisimme päässeet mukaan syksyn tärkeimpään muotinäytökseen, mutta sinne valittiin vaan muutama suunnittelija sisäpiiristä, johon meitä ei päästetty sisään. Laskin käteni Lolan olkapäälle myötätuntoisesti, vaikka tunsin vain halveksuntaa tuota naista kohtaan ja koko hänen imperiumiaan kohtaan.
”Mitä he sanoivat?”, kysyin uteliaana. Lola kohautti olkapäitään ja pyyhkäisi kampauksestaan karanneen hiussuortuvan kasvoiltaan. Hänen silmänsä olivat niin tummat, ettei iiristä kyennyt erottamaan kuin läheltä katsoessa. Nyt silmissä oli lannistunut katse. Sen halusin pyyhkiä pois, sillä Lolaa ei koskaan pystyisi lannistamaan, eikä niin saisi käydä tänäänkään.
”Eivät sanoneet suoraan, mutta näin sen katseista. Tämä oli turha reissu, eikä meillä ole mahdollisuutta muuallekaan, sillä jos emme kelpaa heille niin emme kelpaa kenellekään” Lola huokaisi ja levitti käsiään. Lukuisat kultaiset rannerenkaat kalahtelivat toisiaan vastaan hänen ranteissaan. En halunnut myöntää hänen sanojensa olevan totta, vaikka ne olivat. Rouva piti koko alaa vaaleissa luisevissa sormissaan, eikä mitään uutta tehty ilman hänen hyväksyntäänsä. Se oli väärin!
”Kyllä me jotain keksitään”, heikko piristysyritykseni toi pienen hymyntapaisen Lolan kasvoille. Silloin näin hänet. Mies astui sisään aulaan. Colin Gauthier, rouvan vanhempi poika. Villi ja vastuuton naistenmies. Hänellä oli sukunsa upeat silmät, suora nenä ja miehekäs leuka. Pulssini kiihtyi, sillä oli melkein synti vain katsella häntä, mutten voinut itselleni mitään. Lola tuuppaisi minua kylkeen ja räpsäytin silmiäni nolostuneena. Mies käveli itsevarmasti aulan läpi. Hänen katseensa oli tarkoitus vain pyyhkäistä ohitsemme, mutta jostain syystä se pysähtyi kohdallani. Katsoin suoraan hänen safiirinvärisiin silmiin. Katse lamaannutti ja sai lämpimät tunteet syöksymään sisälläni. Hän väläytti täydellisen valkoisen hammasrivistönsä meille. Miehen itsevarmuus ärsytti minua, joten kohotin leukaani ylpeästi ja vastasin hänelle vain viileällä katseella. Se yllätti miehen, mutta hän peitti sen nopeasti ja kääntyi lirkuttelemaan vastaanotto virkailijalle. Nykäisin Lolan mukaani ja marssin ulos aulasta määrätietoisesti.
”Huh huh, mitä sähkön purkauksia teidän välillänne oli”, Lola kiusoitteli päästessämme turvallisesti taksiin. Minulla oli edelleen hieman epätodellinen tunne. Olinko juuri torjunut muotimaailman seksikkäimmän miehen hymyn? Miten olin pystynyt siihen? Vastaus oli hyvin selkeä. Ulkokuori ei sokaissut minua, kuten muita naisia. Mies oli sen naisen lapsi, joka oli torjunut meidät sanomatta sanakaan.
”Älä höpsi! Minä vain…”, suljin suuni kesken lauseen mietteliäänä. Lola virnuili.
”Teit jotain, mitä kukaan muu nainen ei ole halunnut, läpsäsit häntä päin kasvoja”. Me nauroimme pilkallisesti. Hänellä oli lyömätön maine naisten suhteen. Käsipuolessa oli aina kuuluisimmat ja kauneimmat mallit.
”Hiiteen koko muotitalo, paholaisrouvat ja hänen itseriittoiset poikansa. Keksimme jotain, emmekä tarvitse heidän hyväksyntäänsä”, totesin juhlallisesti. Lola hurrasi ja nauroimme taas. Vastoinkäymisiä oli edessä useita, kuten kaikilla aloittelevilla yrityksillä olisi. Tarvittiin päättäväisyyttä, kekseliäisyyttä ja ammattitaitoa niiden ylittämiseen. Sitä heillä oli. Lola oli lahjakkain vaatesuunnittelija, jonka tunsin. Hän tiesi, mitä asiakas halusi, ennen kuin tämä oli itse ehtinyt mitään sanoa. Minun hartioilleni jäi talouspuoli ja numerot. Lola ei ymmärtänyt niistä mitään, eikä minulla ollut hänen mukaansa tyylitajua, joten, Lolan haaveet eivät onnistuisi ilman apuani, sillä olimme kolikon molemmat puolet.
* * * * * *
Lohikäärme istui puisella valtaistuimellaan, josta hän katseli meitä kaikkia muita alentavasti. Kuuntelin jälleen hänen tutuksi tullutta saarnaansa, mutta ajatukseni palasi aulassa näkemääni naiseen. Hän ei ollut kaunis, ainakaan perinteisessä mielessä. Nainen oli nostanut paksut ruskeat hiuksensa huolettamasti ponihännälle, hänellä oli hyvin vähän meikkiä ja päällään vaatimaton ja asiallinen housupuku. Naisen katse paljasti hänen mieltyneen näkemäänsä, mutta yhtäkkiä se oli kylmennyt suorastaan halveksivaksi. Rintaa pisti, enkä tiennyt miksi. Sen tiesin, että haluisin löytää naisen ja kohdata hänet kunnolla.
”On aika ottaa elämä vakavasti, joten jos mielit elää, niin hankit töitä, sillä en maksa sinulle enää mitään”. Lohikäärmeen sanat saivat veren syöksymään päästäni. Anteeksi mitä? Lohikäärme sormeili terävillä punaisilla kynsillään hihaani. En voinut uskoa hänen sanojaan todeksi.
”Isäsi mukaan sinun on aika vakavoitua, ja kerroin hänelle, että sitä on Colinilta turha odottaa. Hän ei löydä töitä tai varsinkaan jaksa tehdä niitä, mutta olen järjestänyt sinulle paikan muotitalossamme jo, joten siitä ei tarvitse huolehtia”, hän jatkoi suorastaan verenhimoisesti. Tuo lohikäärme halusi imeä kaiken ilon kaikilta varsinkin omilta lapsiltaan. Isä oli ollut fiksu jättäessään hänet puolta nuoremman naisen takia. Ei tuo nainen osannut rakastaa muuta kuin muotia ja itseään. Suoristauduin. Minäpä uhmaisin häntä ”vakavoitumalla”.
”Kiitos, mutten tarvitse apuasi. Hankin työpaikkani itse”, murahdin. En kai ole tosissassani, mutta nähdessäni naisen huvittuneen ilmeen niin purin hammastani. Hän yritti tehdä minusta pienen niin kuin isästä aikanaan, jotta voisi hallita ja määräillä minua oman tahtonsa mukaan. Siihen en tasan alistu, vaikka joutuisin luopumaan elämän tyylistäni. Lohikäärme perääntyi. Hän ei pitänyt sooloiluista, ja näin sen hänen harmaissa silmissään. Veljeni kanssa mietimme aina, että olivatko ne oikeasti tehty kivestä niin kuin hänen sydämensä. Vanhemmiten olin oppinut tulkitsemaan tuota teräksen kovaa katsetta. Nyt se ilmaisi tyytymättömyyttä. Nainen sanoi: ”Hyvä on, mutten usko sinuun, ennen kuin olet pitänyt sen ainakin kolme kuukautta”. Kolme kuukautta? Kaksitoista viikkoa? Kuusi viikonloppua? Oliko tuo nainen tosissaan? Ilmeisesti, joten heitin hänelle haasteen.
”Ja jos saan pidettyä työpaikan niin kauan, niin et enää puutu tekemisiini ja yritä pakottaa minua töihin tänne?” Lohikäärme naputti pöydän kantta hetken. Hänen verenpunaiset huulensa vetäytyivät tiukaksi viivaksi.
"Jos, kun epäonnistut, olet omillasi”. Nainen pelasi kovaa peliä. Mutta se ei pelaa, joka pelkää.
”Sovittu”. Ojensin käteni uhmakkaana ja itsevarmana. Lohikäärme ei sanonut mitään, mutta saatoin nähdä vahingoniloisen katseen hänen silmissään. Hän saisi katua vielä tätä sopimusta, siitä pitäisin huolta.
Viikko oli kulunut lohikäärmeen kanssa käydystä keskustelusta ja viimeinen minun oli onnistunut löytää itselleni kiinnostava työpaikka. Liikkeen työharjoittelijana, johon kuului talousasioita sekä kiireellisten asioiden hoitoa. Ei vaikuttanut mitenkään vaikealta. Otin selvää yrityksestä ja sen pääsuunnittelijasta, Lola Colletti. Yritys oli vasta muutama vuosi sitten perustettu, mutta Lola oli herättänyt huomioita luomuksillaan. Astuin sisään liikkeeseen. Sitä voisi kuvata korkeintaan viihtyisäksi. Liike jakautui kahteen osaan. Toisella puolella oli naisten vaate osasto. Erilaiset juhlamekot, hääpuvut ja alusvaatteet oli järjestetty monimutkaisen näköisesti erilasiin telineisiin. Liikkeen toisessa päässä oli huomattavasti pienempi miesten osasto, jossa juuri asiakas sovitti päälleen pukua. Se oli viime vuoden tyylin mukainen, siisti, muttei häikäisevä. Mikään tässä liikkeessä ei häikäissyt. Kohdistin katseeni kassan takana istuvaa nuoreen naiseen ja hymyilin. Hän punastui hiusjuuriaan myöten. Naisella oli vaalean punertavat kiharat hiukset ja muutama pisama poskillaan. Menin hänen luokseen. Tämä olisi helpompaa kuin luulin.
”Hei muru, nimeni on Colin Gauthier ja olen kiinnostunut työpaikka ilmoituksestanne. Kenen kanssa minun tulee jutella siitä?” sanoin ja hymyilin yhä hurmaavasti. Tyttö nielaisi epävarmana.
”Jenna, täällä on joku kiinnostunut työnhakija”, hän huudahti yllättäen. En ollut huomannut, että kassasta takaviistossa oli ovi. Hetken päästä liikkeen puolelle ilmestyi nainen. Hän pysähtyi nähdessään minut, mutta otti kasvoilleen asiallisen ilmeen. Muistin naisen. Hän näytti lähempään paremmalta, sillä saatoin nähdä naisen ruskeat silmät ja pehmeän täyteläiset huulet. Hän ei ollut kaunis perinteiseen tapaan, mutta pikemmin kiehtova, varsinkin hänen silmänsä, jossa kiinnostunut, tarkka ja suorastaan kutsuva katse. Nainen esitteli itsensä. Jenna Novakiksi, talouspäällikkö. Kättelimme, jolloin tunsin hänen sirot sormensa omiani vasten ja olisin halunnut ottaa ne omakseni. Se yllätti minut. Nainen irrotti kätensä nopeasti. Aivan kuin hänestä olisi vastenmielistä koskea minuun. Sekin oli uutta. Yleensä naiset eivät voineet vastustaa minua, mutta hurmata minä osasin ja tekisin sen tälläkin kertaa. Haaste sai sydämeni sykkimään nopeammin.
”Voit antaa minulle ansioluettelosi ja hakemuksesi, niin otamme sitten yhteyttä”, Jenna sanoi. Ehei. Niin helposti hän ei pääsisi minusta.
”Voisin esittää hakemukseni suullisessa muodossa, ellei teillä ole niin kiire?”, ehdotin hymyillen. Jenna kostutti huuliaan huomaamattomattaan. Se oli erittäin kiihottava ele. Hyvä, että Jenna ei ollut niin immuuni kun antoi äänensävyllään ymmärtää. Juuri silloin tummahipiäinen nainen ilmestyi. Hän esitteli itsensä Lolaksi, liikkeen omistajaksi, ja soin hänelle myös hymyn. Lola oli kuullut ehdotukseni.
"Eiköhän se onnistu, vai mitä Jenna?”, hän sanoin ja tiesin voittaneeni.
* * * * * *
Mitä tuo mies teki täällä? Mietin itsekseni johdattaessani häntä työhuoneeseeni liikkeeen taakse. Colin Gauthierilta tuskin puuttui rahaa, joten miksi hän haki vaivaista harjoittelijan paikkaa? Miksei mies mennyt töihin perheyritykseen? Kuten hänen nuorempi veljensä oli tehnyt. Miksi hän oli juuri täällä? Toimistoni ei koskaan ollut järjestyksessä, paitsi omasta mielestäni. Mies katseli ympärilleen uteliaana ja hän tuntui täyttävän koko pienen huoneen olemuksellaan. Colin on varmaa ainakin satakahdeksankymmentä senttiä pitkä, ellei pidempikin. Ja lihaksikas. Pitäisi olla tyhmä, sokea tai sterilisoitu, ellen huomaisi miehen vetovoimaa. Hän käytti sitä armotta hyväkseen, ja oli varmaan tottunut saamaan naiset polvilleen pelkällä katseellaan. En lankeaisi siihen halpaan. En todellakaan, vaikka vain miehen katse sai kuumat värähdykset kulkemaan lävitseni. Istuin pöytäni toiselle puolelle ja ohjeistin häntä istumaan osoittamaani tuoliin. Tunsin oloni heti paljon varmemmaksi, sillä työmaailmassa olin hänen yläpuolellaan. Miehellä oli loistava ja siloteltu hymy, joka loisti itsevarmuutta ja monia hammaslääkärillä vietettyjä tunteja, sillä hänen hampaissaan ei ollut mitään vikaa.
”Esitä asiasi”, tokaisin melkein töykeästi. Colin silmäili minua hetken, kunnes kaivoi salkustaan kaksi paperi arkkia. Otin ne vastaan ja vilkaisin uteliaana. Miehellä oli korkeakoulututkinto talousmatematiikasta ja varsin hyvät arvosanat hän oli saanut maan parhaasta korkeakoulusta. Koulusta, johon minunkaltaiseni ei voinut kuin unelmoida pääsevänsä. Toinen oli hänen ansioluettelonsa. Mies osasi seitsemää kieltä, sekä hän oli käynyt kemian ja fysiikan soveltavat kurssit. Nyökkäsin ja ojensin paperit takaisin Colinille. Kauniilla pojalla oli aivot, enkä voinut kieltää kiinnostustani. Hänellä oli koulutus, muttei työkokemusta.
”Varsin vaikuttavaa. Jos saan kysyä näin suoraan, niin miksi haet työtä, joka ei vastaa osaamistasi?”, kysyin. Colinilla oli vastaus valmiina.
”Koska minua kiinnostaa muotiala ja yrityksen toiminta, johon olisi paras tutustua liikkeen kaltaisessa paikassa”, hän sanoi tyynesti. Hurmuri oli hillitty ja mies oli asiallisuuden perikuva. En voinut kuitenkaan tuntea samaa tyyneyttä, sillä jokin Colinissa häiritsi, jokin, mitä hän ei suostunut paljastamaan. Nojaisin käsieni varaan ja tarkastelin häntä lähemmin. Halusin haastaa hänet
”Ja olet valmis tekemään ihan mitä tahansa harjoittelijan työhön sisältyvää?” Mies kohtasi katseeni ja hänen silmissä välähti. En jäisi tutkimaan niitä nyt tai muuten unohtaisin, mitä olin tekemässä.
”Työtä on kaikenlaista, eikä mikään ole parempaa tai huonompaa”, hän vastasi haasteeseen. Mies oli lähes kolmekymmentä, mutta hänellä ei ole ollut ainoatakaan yli kuutta kuukautta kestävää työsuhdetta tai mitään suhdetta, jos huhut pitivät paikkansa.
”Jos oikein ymmärrän, niin tämä olisi ensimmäinen työpaikkasi”, sanoin mietteliäänä. Colin vahvisti olettamukseni nyökkäämällä. Hymähdin.
”Ei ole mitään syytä, mikset sopisi meille ja valitettavasti olet ensimmäinen varteenotettava hakija. Työtunnit ja kuukausipalkkasi näkyvät työsopimuksessa, joten paikka on sinun, jos vastaat vielä yhteen kysymykseen”, lausuin sanat harkitusti, mutten siltikään voinut uskoa itseäni. Koko haastattelu tuntui epätodelliselta. Hurmuri palasi jälleen Colinin hymyyn.
”Kysy pois, muru”, hän nojaisi tuolin selkänojaan rennosti ja loi minuun kiinteän katseen. Onneksi istuin, sillä heikotus pyyhälsi lävitseni. Torjuin sen nopeasti.
”Miksi?” Kuulin oman ääneni käheyden ja huomasin kumartuneeni lähemmäs. Ei voi olla totta. Colin puri hampaitaan yhteen. Hän jäykistyi ja rentoutui nopeasti. Hän ei ollut ilmeisesti tottunut naisiin, jotka haastoivat hänet suorasukaisesti. Mikään ympäri pyöreä vastaus ei kelpaisi minulle, sillä halusin varmistaa, että mies oli tosissaan.
”Teen tämän itseni ja tulevaisuuteni takia”, hän vastasi. Se oli rehellisin vastaus, mitä olin Colinilta saanut koko haastattelun aikana ja aidoin. Colin oli paljon kiinnostavampi kuin osasin odottaa. Ajatus hänestä alaisenani sai väreet juoksemaan pitkin selkärankaani. Nousin ylös ja tulin miehen luo. Colin nousi myös. ”Sitten pakka on sinun”, totesin samalla ojentaen käteni miehelle. Hän sipaisi nopean suudelman iholleni ja hymyili kutsuvasti. Tarvitsin kaiken tahdonvoimani, ettei polveni notkahtaneet altani.
”Odotan innolla tulevaa työtäni”, Colin sanoi. Jenny, kassa, ilmestyi ovelle. Hän virnisti ja Colin päästi irti kädestäni, jota hän oli pidellyt tarvittavaa pidempään. Ihoani pisteli yhä hänen suudelmansa kohdalta.
”Sitä sinä tulet tarvitsemaankin Jennan kanssa työskentelyyn. Hän on ankara, vaativa pomo, joka surutta työntää kaikki epämiellyttävät hommat vastuullesi”, nainen sanoi ja virnisti kiusoittelevasti. Loin häneen tuiman katseen. Stacy oli aloittanut vuosi sitten harjoittelijana, mutta siirtynyt vastikään kassalle, kun edellinen lopetti erimielisyyksien takia. Stacy nojaisi oven karmiin päällään polveen asti ulottuva vaalea ja vartalonmukainen mekko. Se korosti naisen sorjaa vartaloa täydellisesti.
”Jenny! Hän ei ole vielä allekirjoittanut edes työsopimusta, joten säästä pelottelu myöhemmäksi, kun hän ei voi enää livistää”, vastasin naurahtaen. Colin katseli meitä molempia ja virnisti.
”Mikään ei voi olla epämiellyttävää, jos se tulee Jennalta”, hän sanoi. Jenny vilkaisi minua nopeasti. Hän sai nimeni kuulostamaan niin seksikkäältä, että se sai poskeni kuumottamaan. Komensin itseäni rauhoittumaan, vaikka se oli todella hankalaa. En voisi työskennellä Colinin kanssa, jos en saisi lukuisia sisälläni myllääviä tunteita kuriin, puhumattakaan fyysisistä reaktioista. Sovimme, että Colin aloittasi seuraavana maanantaina, jonka jälkeen mies hyvästeli meidät ja käveli ulos liikkeestä. Peräännyin toimistooni, lukitsin oven ja vaivuin istumaan tuolilleni.
En ole kirjoittanut vähään aikaan, sillä ei ole tapahtunut mitään mainittavan arvoista. Päivä seuraa toistaan aina samanlaisena, eikä mikään herätä kiinnostustani. Haluan vain pois täältä, kauas pois. Kauas hänen läheisyydestään. Se ihminen on myrkyllinen. Hänen ainoa tarkoituksensa on tehdä olosta surkea. Ja hyvin onkin onnistunut tähän asti, mutta nyt se loppuu. Voimme katsoa toisiamme silmiin, enkä tunne enää mitään. Hymyilen jätän hänelle hyvästi, sillä vaikkei minulla olekaan mikään ihanne elämä, se on parempi ilman häntä. Kaverit katsovat minua kun hullua, kun suostun antamaan hänelle anteeksi, kun suostun kaikkeen siihen paskaan. Ja toisinaan mietin, että miksi? Mikä hänessä viehättää? Siihen on yhä hankalampi löytää vastaus. Hän ei selvästikään halua minua elämäänsn, joten miksi vaivaantua? Silti muistot kiertävät kehää iltaisin, ja heikkoina hetkinä ikävöinkin häntä. Iltamyöhään, kun makaa yksin sängyssäni, ja muu maailma tuntuu niin kaukaiselta. Silloin ajatukseni palaa yhteisiin hetkiimme, mutta vain hetkeksi. Mielihyvän on korvannut kärsimys. Hänen läheisyydessä on vaikea olla. Ehkä, koska en ole nähnyt häntä niin pitkään aikaa, mutta tiedän varsin hyvin, mistä oloni johtuu. En vain pysty, enkä halua palauttaa menneisyyden haamuja. En halua tahria niillä hyvää päivääni, vaikka pitäisi. En vain jaksa. Minä olen, mitä olen ja tulen aina olemaan vain se. Hän tietää sen varsin hyvin, mutta pian saa hän katua, että päästää minut menemään. Sillä kyllä minä lähden. Turha on roikkua, jossain, jota ei enää ole. Kun en kohtaa totuutta, kun en sano ääneen... niin torjun kaiken. Kiellän, ja rakennan muurin, jonka läpi hän ei pääse. Ja kyseessä on vain hän, joka omalla epätasapainollaan satuttaa minua. Hän ei ole tyhmä, mutta hän ei ymmärrä mitä minulle teki. Haavoitin itseäni, kun en ajatellut, mutta toisaalta koskaan ei saavuta mitään, jos vain pelkää. Pelkäsin, voitin sen, mutta hävisin silti. Elämä on ironista? Kehotetaan voittamaan pelko.. Miksi?
Sinä kuuntelet minua Rakas Päiväkirja. Sinä piilotat tunteeni maailmalta. Niistä tulee mustaa valkoisella, ja vain sinulle olen rehellinen. Saat nähdä heikkoudet, saat jakaa suruni, mutta myös iloni. Kuule minä yritän. Yritän päivästä toiseen, ja mitä siitä saa? Paskaa niskaan, sitä siitä saa. Ponnisteluistani huolimatta, mikään ei muutu. Joten lopetan. Tyydyttäydyn tähän oloon, ja vihaa tätä. Vihaan, kun kukaan ei kuuntele, eikä kukaan ymmärrä. Luulin, että hän ymmärsi, mutta olin väärässä. Se miten hän minua kohteli, ja varmaan kohtelee yhä.. Ansaitsisin enemmän, ja se pitäisi sanoa hänelle, mutten pysty. Hänen pitäisi tietää miksi! Hän antaa aina vain liian vähän. Hän näkee vaivaa niiden eteen, jota rakastaa, ilmeisesti hän ei oikeastaan edes välitä minusta, kun ei voi sitä vaivaa nähdä vuokseni. Tämä ei ole totuus, kuten tiedät. Tämä on vain oma vuodatukseni, joka kirjoitetaan vinkkelistä, jossa olen yksin. Emme voi puhua, vaikka pitäisi. En halua vaivata häntä kaikella tällä, vai pitäisikö? Ajatuskin tukahduttaa. Hän viilsi syvältä, koska jouduin katsomaan peiliin. Koska hän rikkoi kuvitelmani itsestäni, mutta en enää häntä mollaan. Ei minun tarvitse tehdä sitä enää. Olen pettynyt häneen. Hän oli erityinen, fiksu ja nätti naisen alku, joka menee pää edelle ajattelematta, mutta olen vain pettynyt. Olen varmaa kirjoittanut hänestä monen monta sivua, ja samaa jatkuu. Sisältö vaihtelee tilanteen mukaan, ja hänen mukaan. Tuuliviiri, josta ei saa otetta.
Ohhoh. On tätä sisältöä taas tullut paljon samasta asiasta. Kaipa sitä voi jatkaa vielä muutaman rivin(tai sivun). Jatkaisinkin, mutta ei se ole sen arvoista. Kaikista lauseista, jota olen kirjoittanut, ei ole koskaan ole ollut mitään hyötyä. Rakas Päiväkirja anna minulle voimaa kohdata hänet, ja jatkaa eteenpäin kokemastani ”menetyksestä” huolimatta. Kukaan ei kuollut, mutta pahempaa onkin vain seurata vierestä, kun hän lipuu pois luotani.
]]>