Sandra kuuli kuinka Evelyn itki vieressä huoneessa. Tyttö oli ollut tämän kuukauden isällään, mutta tämä yö oli vaikea. Hän ei ollut ainoa. Kello näytti kolme aamulla, eikä Sandra ollut kertaankaan edes sulkenut silmiään. Hän ei vain saanut nukutuksi. Tämä paikka toi mieleen niin paljon muistoja, että ne pyörivät naisen mielessä kuin elokuva. Elokuva jonkun muu elämästä. Hän ollut niin huoleton, nuori ja otettu koulun kuumimman pojan huomiosta.Täällä Sandra oli häneen rakastunut melkein 15 vuotta sitten. Mitä kaikkea oli sen jälkeen tapahtunutkaan? Ja nyt oltiin täällä taas. Tavallaan mikään ei ollut muuttunut, Elias oli yhä aktiivinen, vihreäsilmäinen ja huumorintajuinen mies, jolle aika oli tuonut harmaata hiuksiin ja ryppyjä silmäkulmiin. Odelie oli edelleen upea nainen, eikä näyttänyt ikäiseltään. Hän otti meidät sydämmelisesti vastaan. Nainen laittoi jumalaisen hyvää ruokaa edelleen. He olivat vieläkin täysin onnellisia. Toisaalta mikään ei ollut enää samaa. Sandra ei enää ollut teini. Hän oli kilpratsastaja, tallinomistaja ja äiti. Nainen oli saanut melkein kaiken mistä oli unelmoinut, muttei vieläkään ollut onnellinen. Hän tunsi suurta häpeää ja kiittämättömyyttä. Evelyn oli ollut vastaus rukouksiin niin monen vuoden jälkeen. Sandra oli melkein luopunut toivosta, mutta oli suorastaan seonnut onnesta vuosi sitten. Mutta se ei ollut kestänyt, he eivät olleet kestäneet. Jason oli ollut paljon töissä. He eivät oikein olleet jaksaneet rakastaa toisiaan enää. Avioliitto oli haihtunut, eikä Sandra osannut sanoa siihe syytä. Naisesta tuntui, että hänen tulisi ylittää vielä muutama silta, ennen kuin voisi olla onnellinen vaimo jolllekin. Sillalla hän seisoi yksin. Alla pauhusi kaamea koski, joka veisi yhdenkin harhaaskeleen jälkeen mukanaan. Sandraa pelotti. Hirvitti. Hän rakasti lastaan, työtään ja miestään. Se ei ollut kuollut koskaan, mutta kyse oli nyt jostain muusta. Kauhistuttavasta, raskaasta kivestä, jota nainen kantoi mukanaan. Eikä paino hellittänyt hetkekskään, mutta pitkällä hän oli sitä jaksanut raahata mukanaan, mutta ei enää. Evelynin itku oli raastavaa, eikä Sandra pystynyt enää kuuntelemaan sitä, joten nainen ponnisti sängystä ylös. Hän kietoi silkkisen aamutakin olkapäilleen ja suuntasi viereiseen huoneeseen.
Jason yllättyi kun huoneen ovi avattiin. Hän ei saanut Evelynia rauhoittumaan millään. Tytön vihreissä silmissä oli miltein hätä, eikä Jason enää tennyt mikä auttaisi siihen.
Mies hämmentyi kun Sandra ilmestyi yöpaitasillaan huoneeseen. Vuosienkin jälkeen hän oli yhä kaunis. Vaaleat hiukset välkähtelivät hämärässä huoneessa.
Nainen tuli Jasonin viereen, ja otti Evelynin syliinsä. Tyttö tarttui vaalean silkkiyöpaitaan kiinni. Sandra lauloi jotain saksankielistä kehtolaulua, jota Jason ei tunnistanut. Hän hymyili katsellessaan lastaan, tämän äidin sylissä. Hetkessä Evelyn hiljeni, ja näytti tyytyväiseltä. Sandra laski lapsen nukkumaan kehtoon.
- Sun täytyy opettaa toi mulle, Jason kuiskaisi. Sandra hymyili.
- Äiti laulo sitä aina mulle. Aika yksinkertainen, hän vastasi. Huoneeseen laskeutui melkein vaivaantunut hiljaisuus. Sandran olisi pitänyt lähteä, mutta hän ei kyennyt liikkumaan. Englannissa oli kylmä joulukuisin, vaikka lunta ei sentään ollut satanut. Sandra värisi kylmästä, joten hän lähti ovelle.
- Sandra, odota, Jason istui sänkynsä laidalla. Hänestä inhotti nukkua yksin, vaikka kuuli toisen hengityksen seinän läpi. Nainen kääntyi ympäri ihmeissään.
- Mites hurisee? Jason kysyi. Hän kuuli kuinka ääliömäinen kysymys oli, muttei keksinyt mitään muuta. Mies ei halunnut päästää Sandraa lähtemään.
- Ja sä kysyt tota kolmelt yöllä? Sandra kallisti päätään tavalla, joka oli Jasonista vastuttamattoman suloista.
- Miksei? Hän virnisti. Sandra istui toiselle puolelle sänkyä. Tuo virnistys kummitteli naisen unissa, mutta sitä hän ei voinut sanoa.
- Ihan hyvin, hän vastasi. Se oli huono vale, jonka Jason huomasi.
- Mun ei ois tarvinnu kysyy tota vastausta kolmen aikaa aamuyöllä, hän huomautti hieman tärävästi.
- Meille tulee viis uutta hevosta, ollu hieman huono heinä vuos, ja kisakausi on alkamaisillaan, Sandra päätti pysyä pois henkilökohtaisista asioista. Sitä he olivat viimeiset puoli vuotta harrastaneet. Puhuttiin yleisistä asioista, Evelynistä tai töistä. Koskaan ei menty henkilökohtaisuuksiin. Se oli hullua. Olivat he sentää yhä aviopari. Välillä Sandra pelkäsi, ettei se kestäisi kauaa.
- Ei mua kiinnosta sun tallis jutut. Haluan tietää, miten sulla hurisee, Jason vastasi. Miehen ääni oli terävä, muttei hyökkäävä. Sandra laski katseensa pehmeään mattoon. Hän huokaisi syvään. Nainen mietti pitkään mitä vastaisi. Totuutta hän ei voinut kertoa, mutta Jason tietäisi jos hän valehtelisi, joten Sandra päätti kertoa puolitotuuden; - Ihan ok, hän huokaisi.
- Jotain pielessä? Jasonin kysymykset ahdistivat sandran nurkkaan. Hänen tulisi kertoa totuus. Jason saisi muutenkin pian tietää.
- Ajattelin, jos siitä ei ole liikaa vaivaa, et ottaisi Evelynin sun luo kolmeks kuukaudeks, kun mä... Sandra piti tauon. - Menen terapeutin suosittelemaan lepokotiin, jossa saan puhua kaiken ulos, niin kauan kun mitään ei ole enää sanottavana. Jason katseli Sandraa hieman kummastuneena. Hän ei voinut uskoa, että hänen oma vaimonsa meni lepokotiin. Ne olivat vain kuolevia, itsetuhoisia ja oikeasti sairaita varten. Oliko jotain mitä hän ei tiennyt? Tästä Sandra ei ollut siis pystynyt hänelle puhumaan. Hän mietti mitä kaikkea noiden tummien silmien takana oikeasti oli. Totta kai hän oli huomannut Sandran ahdistuksen. Nuorena nähnyt sen ihan omin silmin, muttei koskaan kuvitellut sen olevan niin paha. Hänen oma äitinsä oli sairas. Ei Sandra.
- Totta kai, millon sä meet sinne? Jason palautui takaisin todellisuuteen.
- Ens kuun alussa, nainen vastasi. Sandran oli vaikea katsoa miestä silmiin. Nuo smaragdit silmät saivat hänen kaipaamaan Jasonin syliin. Hänen lähelleen, heidän yhteiseen kotiin, mutta Sandra tiesi, ettei voinut vielä antaa periksi. Hän ei voinut haudata sisällään kalvavaa pelkoa, jonkun syliin. Hän ei voinut panna rakastamaan miestä siihen vastuuseen. Ei.
Tämä oli tehtävä yksin. Aivan yksin.
- Niin pian? Jasonin ääni havahdutti Sandran mietteistään. Tämä nyökkäsi samalla nousten. Nainen ei voisi jäädä enää hetkekskään tähän huoneeseen.
- Pitää mennä nukkuu, Hän huomautti. Sandraa ei tosin väsyttänyt enää yhtään. Jasonkin nousi hämmennyksestä. Hän katsoi naisen perään, kunnes tarttui tätä kädestä.
- Älä mene, hän kuiskasi käheästi. Jason halusi vetää naisen syliinsä. Hän halusi takaisin sen oikeuden. Sen luottamuksen, jonka Sandra oli hänelle kauan sitten suonut. Eikä tästä jäähystä, etäisyydestä, miksi ikinä sitä nyt kutsuisikaan ollut mitää hyötyä. Hän oli levoton, äreä jopa. Mies halusi vain vaimon viereensä, viedä molemmat perheensä naisista kotiin. Ja olla onnellinen. Sitä he olivat vielä muutama kuukaus sitten ollut. Mikä oli niin dramaattisesti muuttunut, että oli tähän tultu? Hän ei edes tiennyt mitä Sandralle kuului. Lastaan Jason näki joka toinen kuukausi, koska he asuivat eri maassa. Hän tekisi ihan mitä tahansa, että saisi tuon naisen jälleen rinnalleen.
- Jason, Sandran huulet värisivät, mutta hän ei vastutellut. Hän ei kyennyt. Hitaasti Jason kietoi kätensä Sandran vyötärölle, ja kosketti tämän hiuksia.
- Jää mun luo, mies kuiskasi. Sandra värisi. Voisikohan hän? Sandra painautui Jasonin syliin, huokaisten. Hän kirosi omaa heikkouttaan. Rakkaus tekee heikoksi. Pelko tekee yksinäiseksi. Tuska tekee haavoittuvaksi, eikä se haihtuisi pois. Ei koskaan, ellei Sandra tekisi asialle jotain. Sitä ei tarvinnut tehdä tänään, hänen mielensä houkutteli. Sandra halusi sanoa jotain, kertoa tunteistaan, mutta sanakaan hän ei saanut ulos suustaan. Sandra oli rakentanut muurin, näkymättömän seinän heidän välilleen, jonka yli ei ääni kantaisi. Hän yritti vuosia hakata seinää rikki, mutta se halkeili, muttei hajonnut. Keskenmenon jälkeen seinä paksuni. Sandra tunsi vajonneesa syvään mustaan samettiin, pehmeään ja petolliseen jätesäkkiin, jonne ei auringonvalo päässyt. Se tukahdutti hänen tunteensa, kaiken kauniin ja hyvän. Pelko hajotti luottamuksen palasiksi. Sandra tunsi olevansa todella turvatomassa tilassa. Se oli ajan kanssa helpottanut. Hän oli saanut mieltätasaavia lääkkeitä, joista ei voinut Jasonille kertoa. Siitäkin he olivat tapelleet. Jason ei tullut sinä yönä kotiin, ja Sandra tunsi kuolevansa. Se mies oli pilannut hänen elämänsä kauan sitten, vaikka Sandra oli onnellinen. Aina se tuhoitui. Aina hänet hylättiin, eikä Sandra voinut kertoa tuntemuksistaan Jasonille. Sinmä iltana hän oli rakentanut muurinsa. Nyt se oli purettava. Pala palalta. Ilman pelkoa. Ilman vastuuta. Hetkeksi syyllisyydentunteet olivat lannistaneet naisen, mutta hän tiesi että hänen oli pakko tehdä se.
- Vain täksi yöksi, nainen kuiskasi heikkona. Jason ei tiennyt mistä oli kyse, mutta hän tunsi sen ytimissään. Sen heikkouden, ahdistuksen, joka vaani kuin peto pimeässä. Se oli iskenyt kyntensä syvälle Sandran nahkaan, eikä päästäisi vielä pitkään aikaan irti. Jason ei tiennyt mitä tehdä. Hän näki naisen katseen muuttuneen. Se oli hämärä, välttelevä. Kova, muttei vahva. Hän rakastui jo ensi kerran nähdessään 17-vuotiaan tytön, joka katsoi häntä kuin halpaa makkaraa. Hän oli ihastunut intohimoon, terävää kieleen ja melkein liian itsenäiseen mieleen, mutta pian ymmärtänyt mitä kaikkea sen takana piili. Jason halusi tuoda valoa tuohon ahdistukseen. Hän halusi voittaa tuon upean tytön luottamuksen. Kaiken aikaan Jasonin oma mieli oli hänet pettänyt. Hän oli rakastunut. Huoli, rakkaus ja viha sekoittuivat yhdeksi massaksi Jasonin mielessä, kun hän ajattelikin sitä miestä. Kaikkea mitä Sadnra oli joutunut kokemaan hänen takiaan. Jason halusi tappaa sen miehen. Ei kivuttomasti, jollain lääkkeillä, vaan kiduttaa hitaasti kuoleeksi. Kuulla kuinka se mies anelisi armoa, jota hän ei antaisi. Se mies oli tuhonnut jotain niin upeaa, että se oli anteeksiantamatonta. Jason piteli Sandraa sylissään. Hänen omat tunteensa pystyi unohtamaan ainakin täksi yöksi. Sandra nukkui hiljaa, yhtä tyytyväisenä kuin Evelyn omassa kehdossaan. Jason halusi suojella molempia kaikelta pahalta. Sinä yönä hän sai oman vaimonsa kainaloonsa, ja epätodellinen, mutta niin oikea tunne valtasi hänet.
Jason yllättyi kun huoneen ovi avattiin. Hän ei saanut Evelynia rauhoittumaan millään. Tytön vihreissä silmissä oli miltein hätä, eikä Jason enää tennyt mikä auttaisi siihen.
Mies hämmentyi kun Sandra ilmestyi yöpaitasillaan huoneeseen. Vuosienkin jälkeen hän oli yhä kaunis. Vaaleat hiukset välkähtelivät hämärässä huoneessa.
Nainen tuli Jasonin viereen, ja otti Evelynin syliinsä. Tyttö tarttui vaalean silkkiyöpaitaan kiinni. Sandra lauloi jotain saksankielistä kehtolaulua, jota Jason ei tunnistanut. Hän hymyili katsellessaan lastaan, tämän äidin sylissä. Hetkessä Evelyn hiljeni, ja näytti tyytyväiseltä. Sandra laski lapsen nukkumaan kehtoon.
- Sun täytyy opettaa toi mulle, Jason kuiskaisi. Sandra hymyili.
- Äiti laulo sitä aina mulle. Aika yksinkertainen, hän vastasi. Huoneeseen laskeutui melkein vaivaantunut hiljaisuus. Sandran olisi pitänyt lähteä, mutta hän ei kyennyt liikkumaan. Englannissa oli kylmä joulukuisin, vaikka lunta ei sentään ollut satanut. Sandra värisi kylmästä, joten hän lähti ovelle.
- Sandra, odota, Jason istui sänkynsä laidalla. Hänestä inhotti nukkua yksin, vaikka kuuli toisen hengityksen seinän läpi. Nainen kääntyi ympäri ihmeissään.
- Mites hurisee? Jason kysyi. Hän kuuli kuinka ääliömäinen kysymys oli, muttei keksinyt mitään muuta. Mies ei halunnut päästää Sandraa lähtemään.
- Ja sä kysyt tota kolmelt yöllä? Sandra kallisti päätään tavalla, joka oli Jasonista vastuttamattoman suloista.
- Miksei? Hän virnisti. Sandra istui toiselle puolelle sänkyä. Tuo virnistys kummitteli naisen unissa, mutta sitä hän ei voinut sanoa.
- Ihan hyvin, hän vastasi. Se oli huono vale, jonka Jason huomasi.
- Mun ei ois tarvinnu kysyy tota vastausta kolmen aikaa aamuyöllä, hän huomautti hieman tärävästi.
- Meille tulee viis uutta hevosta, ollu hieman huono heinä vuos, ja kisakausi on alkamaisillaan, Sandra päätti pysyä pois henkilökohtaisista asioista. Sitä he olivat viimeiset puoli vuotta harrastaneet. Puhuttiin yleisistä asioista, Evelynistä tai töistä. Koskaan ei menty henkilökohtaisuuksiin. Se oli hullua. Olivat he sentää yhä aviopari. Välillä Sandra pelkäsi, ettei se kestäisi kauaa.
- Ei mua kiinnosta sun tallis jutut. Haluan tietää, miten sulla hurisee, Jason vastasi. Miehen ääni oli terävä, muttei hyökkäävä. Sandra laski katseensa pehmeään mattoon. Hän huokaisi syvään. Nainen mietti pitkään mitä vastaisi. Totuutta hän ei voinut kertoa, mutta Jason tietäisi jos hän valehtelisi, joten Sandra päätti kertoa puolitotuuden; - Ihan ok, hän huokaisi.
- Jotain pielessä? Jasonin kysymykset ahdistivat sandran nurkkaan. Hänen tulisi kertoa totuus. Jason saisi muutenkin pian tietää.
- Ajattelin, jos siitä ei ole liikaa vaivaa, et ottaisi Evelynin sun luo kolmeks kuukaudeks, kun mä... Sandra piti tauon. - Menen terapeutin suosittelemaan lepokotiin, jossa saan puhua kaiken ulos, niin kauan kun mitään ei ole enää sanottavana. Jason katseli Sandraa hieman kummastuneena. Hän ei voinut uskoa, että hänen oma vaimonsa meni lepokotiin. Ne olivat vain kuolevia, itsetuhoisia ja oikeasti sairaita varten. Oliko jotain mitä hän ei tiennyt? Tästä Sandra ei ollut siis pystynyt hänelle puhumaan. Hän mietti mitä kaikkea noiden tummien silmien takana oikeasti oli. Totta kai hän oli huomannut Sandran ahdistuksen. Nuorena nähnyt sen ihan omin silmin, muttei koskaan kuvitellut sen olevan niin paha. Hänen oma äitinsä oli sairas. Ei Sandra.
- Totta kai, millon sä meet sinne? Jason palautui takaisin todellisuuteen.
- Ens kuun alussa, nainen vastasi. Sandran oli vaikea katsoa miestä silmiin. Nuo smaragdit silmät saivat hänen kaipaamaan Jasonin syliin. Hänen lähelleen, heidän yhteiseen kotiin, mutta Sandra tiesi, ettei voinut vielä antaa periksi. Hän ei voinut haudata sisällään kalvavaa pelkoa, jonkun syliin. Hän ei voinut panna rakastamaan miestä siihen vastuuseen. Ei.
Tämä oli tehtävä yksin. Aivan yksin.
- Niin pian? Jasonin ääni havahdutti Sandran mietteistään. Tämä nyökkäsi samalla nousten. Nainen ei voisi jäädä enää hetkekskään tähän huoneeseen.
- Pitää mennä nukkuu, Hän huomautti. Sandraa ei tosin väsyttänyt enää yhtään. Jasonkin nousi hämmennyksestä. Hän katsoi naisen perään, kunnes tarttui tätä kädestä.
- Älä mene, hän kuiskasi käheästi. Jason halusi vetää naisen syliinsä. Hän halusi takaisin sen oikeuden. Sen luottamuksen, jonka Sandra oli hänelle kauan sitten suonut. Eikä tästä jäähystä, etäisyydestä, miksi ikinä sitä nyt kutsuisikaan ollut mitää hyötyä. Hän oli levoton, äreä jopa. Mies halusi vain vaimon viereensä, viedä molemmat perheensä naisista kotiin. Ja olla onnellinen. Sitä he olivat vielä muutama kuukaus sitten ollut. Mikä oli niin dramaattisesti muuttunut, että oli tähän tultu? Hän ei edes tiennyt mitä Sandralle kuului. Lastaan Jason näki joka toinen kuukausi, koska he asuivat eri maassa. Hän tekisi ihan mitä tahansa, että saisi tuon naisen jälleen rinnalleen.
- Jason, Sandran huulet värisivät, mutta hän ei vastutellut. Hän ei kyennyt. Hitaasti Jason kietoi kätensä Sandran vyötärölle, ja kosketti tämän hiuksia.
- Jää mun luo, mies kuiskasi. Sandra värisi. Voisikohan hän? Sandra painautui Jasonin syliin, huokaisten. Hän kirosi omaa heikkouttaan. Rakkaus tekee heikoksi. Pelko tekee yksinäiseksi. Tuska tekee haavoittuvaksi, eikä se haihtuisi pois. Ei koskaan, ellei Sandra tekisi asialle jotain. Sitä ei tarvinnut tehdä tänään, hänen mielensä houkutteli. Sandra halusi sanoa jotain, kertoa tunteistaan, mutta sanakaan hän ei saanut ulos suustaan. Sandra oli rakentanut muurin, näkymättömän seinän heidän välilleen, jonka yli ei ääni kantaisi. Hän yritti vuosia hakata seinää rikki, mutta se halkeili, muttei hajonnut. Keskenmenon jälkeen seinä paksuni. Sandra tunsi vajonneesa syvään mustaan samettiin, pehmeään ja petolliseen jätesäkkiin, jonne ei auringonvalo päässyt. Se tukahdutti hänen tunteensa, kaiken kauniin ja hyvän. Pelko hajotti luottamuksen palasiksi. Sandra tunsi olevansa todella turvatomassa tilassa. Se oli ajan kanssa helpottanut. Hän oli saanut mieltätasaavia lääkkeitä, joista ei voinut Jasonille kertoa. Siitäkin he olivat tapelleet. Jason ei tullut sinä yönä kotiin, ja Sandra tunsi kuolevansa. Se mies oli pilannut hänen elämänsä kauan sitten, vaikka Sandra oli onnellinen. Aina se tuhoitui. Aina hänet hylättiin, eikä Sandra voinut kertoa tuntemuksistaan Jasonille. Sinmä iltana hän oli rakentanut muurinsa. Nyt se oli purettava. Pala palalta. Ilman pelkoa. Ilman vastuuta. Hetkeksi syyllisyydentunteet olivat lannistaneet naisen, mutta hän tiesi että hänen oli pakko tehdä se.
- Vain täksi yöksi, nainen kuiskasi heikkona. Jason ei tiennyt mistä oli kyse, mutta hän tunsi sen ytimissään. Sen heikkouden, ahdistuksen, joka vaani kuin peto pimeässä. Se oli iskenyt kyntensä syvälle Sandran nahkaan, eikä päästäisi vielä pitkään aikaan irti. Jason ei tiennyt mitä tehdä. Hän näki naisen katseen muuttuneen. Se oli hämärä, välttelevä. Kova, muttei vahva. Hän rakastui jo ensi kerran nähdessään 17-vuotiaan tytön, joka katsoi häntä kuin halpaa makkaraa. Hän oli ihastunut intohimoon, terävää kieleen ja melkein liian itsenäiseen mieleen, mutta pian ymmärtänyt mitä kaikkea sen takana piili. Jason halusi tuoda valoa tuohon ahdistukseen. Hän halusi voittaa tuon upean tytön luottamuksen. Kaiken aikaan Jasonin oma mieli oli hänet pettänyt. Hän oli rakastunut. Huoli, rakkaus ja viha sekoittuivat yhdeksi massaksi Jasonin mielessä, kun hän ajattelikin sitä miestä. Kaikkea mitä Sadnra oli joutunut kokemaan hänen takiaan. Jason halusi tappaa sen miehen. Ei kivuttomasti, jollain lääkkeillä, vaan kiduttaa hitaasti kuoleeksi. Kuulla kuinka se mies anelisi armoa, jota hän ei antaisi. Se mies oli tuhonnut jotain niin upeaa, että se oli anteeksiantamatonta. Jason piteli Sandraa sylissään. Hänen omat tunteensa pystyi unohtamaan ainakin täksi yöksi. Sandra nukkui hiljaa, yhtä tyytyväisenä kuin Evelyn omassa kehdossaan. Jason halusi suojella molempia kaikelta pahalta. Sinä yönä hän sai oman vaimonsa kainaloonsa, ja epätodellinen, mutta niin oikea tunne valtasi hänet.
Kommentit