Kun luet tätä, tiedän, että maailmasi murtuu. Tunnet vain jonkun vetävän maton jalkojesi alta, etkä tiedä missä seisoisit nyt. Minäpä kerron sinulle; En ole enää luonasi, enkä aio palata enää koskaan. Ymmärän, että sinuun sattuun, etkä ole ainoa. Se tuska, jota tiedän sinun tuntevan pitää minut elossa. Vain se estää minua työntämästä asettani suuhuni On pakko raiskata viimeinenkin tunne, jota tästä pienestä mielestä löytyy. Katsoessani sinua, ymmärän, etten pysty jatkamaan näin. Olin tukesi, mutta mitä me siitä maksoimme? Tiedäthän; Jäin tänne isäsi käskystä. Hän rakastaa sinua ja haluaa antaa sinulle onnen. Ja se ei ole minä, ehei. Tämä elämä nakertaa pois kaiken, minkä hellillä katseillasi pystyist minussa herättämään. Kaiken tunteen, sillä kuten olen oppinut; Ne ovat vain tiellä. Tappamisen tiellä, ja joka ilta lataan aseeni, joka ilta se odottaa yöpöydän laatikossa sitä oikeaa hetkeä. Oikea hetkeä tappaa sinut. Olen täällä vain tappamassa sinua, mutta olen myös oman henkeni velkaa isällesi, ja tiedät mitä se tarkoittaa. Kunnioitan häntä, halusimpa tai en, mutten pysty enää pelamaan tätä peliä. En halua tappaa sinua, en vaikka se maksaisi oman henkeni. Ja se tuhoaisi meidät molemmat, mutta pääsisin pois... Ei. En voi olla niin itsekäs. Se suudelma, oli omaa tyhmyyttäni. Rikoin rajat, omat ja meidän väliset rajat, enkä olisi saanut ottaa sitä kohtalokasta askelta väärälle puolelle, mutta tein niin kaikesta huolimatta. Kuoleman vainoamana elämää kuljen, ja sen paineessa haluan vain elää enemmän. Jokainen päivä voi olla viimeiseni, kliseistä tai ei, mutta totta. Olet niin suloinen, suorastaan ihana nukkuessasi. Et huomaa miten valvon yöt, mutta ihmettelet väsyneitä silmiäni? Syytä en voi sanoa. Sinä luotat enkeliisi, mutta en ole enkeli taivaasta. Vaan tulen jostain paljon synkemmästä paikasta. En voi huutaa tai edes ilmaista tuskaani, mutta silti näet minun läpi. Etkö huomaa kärsimystäni? Etkö edes epäile... Veljesi olisi pitänyt kertoa sinulle, ellei isäsi ole sitä kieltänyt. He tietävät kuka olen, ja mitä haluan. Olen ansassa kuin hämähäkin verkossa, eikä kukaan tule apuun. Äitisikin tietää mitä olen, mutta on ystävällinen ja mukava. Hän laittaa ruokaa ja kyselee. Olen täällä vieraana. Tappava vihollinen, mutta olen liian lähellä. Liian henkilökohtaista, enkä pysty tähän...

Joten lähden. Pakenen, sillä tämä tilanne tukahduttaa minut. Istun tällä hetkellä paikassa, jossa sinut ensi kertaa sain. Ilta aurinko on upea, suorastaan kauneudellaan häikäisee minut. Tämän piti olla vain työkeikka, mutta päivä päivältä murensit minun kuoreni. Kaivoit esiin sen todellisen miehen minusta. Ja ennen kuin huomasinkaan, kaipasin sinua vierelleni, kuulin äänesi kun kävelin yksin kaduillani. Ajattelin suudelmia, sormiasi ja kaikkea sitä mitä niillä sait aikaan minussa. Ymmärsin rakastuneeni. Kyllä, sinä Roseanne Alexsandra Dominicovna Novikova sait minut rakastamaan itseäsi. Synkää huumoriasi, hieman heikkoa itsetuntoasi, vauhtiraitaasi ja ymmärsin, etten pelkää edes hulluuttasi. Ehkä löysimme toisemme tässä sotkussa, mutta se lisää tuskaani. Poltetta kurkussani, että toivoisin saavani flunssan kaiken sen sijasta. En tiedä minne olen matkalla, mutta tulen sen jokaisella askeleella ajattelemaan sinua. Älä lähde perääni. Rukoilen polvillani, että et lähde etsimään minua. Jos meidät on tarkoitettu yhteen, niin kohtalo sen tulee toteuttamaan. Ehkä joku päivä voimme taas kävellä niitylle käsikädessä, voit jälleen painaa pääsi syliini ja nauraa huonoille vitseilleni. Älä kuihdu pois, sillä se ei olisi oikein. Sinä ansaitset oikeuden jatkaa matkaasi, elää elämääsi. Tiedät, että sinulla tulee aina olemaan suojelusenkeli olkapäälläsi. Et ole yksin.