Halusin hiipua pois, kadota tai paeta. Juuri sillä hetkelle, kun he iskivät nyrkkinsä mahaani, löivät ja loukkasivat. minua ei enää ollut. Paha olo, tukehduttava ahidistus, velloi valtoomenaan sisälläni. Halusin oksentaa, mutta tiesin, että nyt oli pysyttävä valppaana. He purkivat minuun inhonsa, mutteivat saisi nähdä sen vaikutuksia, sillä muuten tilanne vain pahentuisi. Minusta tulisi kaiken julkisen pilkan kohden. Tyttö, jota voit potkia välituntisin ja töniä ruokalassa.Tyttö, jolla ei olisi hetkeäkään omaa rauhaa, eikä ainuttakaan ystävää.
En vain oikein ymmärtänyt, että mitä olin väärin tehnyt? Tämä oli ahdasmielisten, tylsistyneiden ja suorastaan vihamielisten nuorten koulu. Kaikkilla oli rahaa, niin julmentusti, että he saattoivat tehdä ihan mitä he vain halusivat. Joten mietin varmaan tuhannetta kertaa tämän viikon aikana, etten kuulu tänne. En ole kaunis, enkä laiha, en ole tyhjäpäinen teini, joka avaisi haaransa kaikille. Ei minua kiinnostanut typerät valtataistelut, juorut enkä todellakaan kiinnostunut ainoastakaan tämä koulun jätkästä. Se ei ollut totta. Puna välähti poskilleni pelkästä ajatuksesta. Hän oli tavallaan yhtä ulkopuolinen kuin minä. Erilainen, hiljainen, muttei ujo. Nuoresta iästä huolimatta hänessä oli paljon vihaa, mutta en uskonut sen olevan pojan todellinen luonne. Hän oli kaunis nuorukainen, jos niin sopi sanoa. Tummat silmät(mitä niistä nyt näki pitkän otsatukan alta), ruskeat hiukset ja murrosikä jättänyt jälkensä poikaan. Toisinaan melkein kuvittelin hänen katselevan minua välituntisin, mutta se saattoi olla vain kuvitelmaa. Hän oli koulun "kuninkaan" nuorempi veli. ja siinä, jos missä oli sitten itseään täynnä oleva ihminen. Hän sai kenet halusi - aina. Jätkä, jolle kukaan ei ryppyilyt. Mutta toisaalta, niin iloinen, energinen ja onnellinen, katseleminen tuotti pahaa. Havahdin kellon soittoon, ja ponnistin ylös, mitä nyt kivultani pääsin. Kaikillalle kehossani kihelmöi, päätä särki ja huimaava tunne pakotti minut istumaan alas. Tällä kertaa he olivat käyttäneet väkivaltaa enemmän kuin yleensä. Oliko minua jopa potkittu? En tiedä, enkä halua edes muistaa, mutta  kohta myöhästyisin tunnilta, ellei nousisi ylös. Matka koulun takapihalta oville, tuntui kestävän ikuisuuden. Hetken minua pelotti, etten saavuttaisi niitä koskaan, mutta järki työnsi ne tunteet pian sivuun. Portaat ylös, ja sisälle valtavaan eteishalliin. Olin kauhistunut sen yleellisyyttä, ensi kertaa täällä ollessani, mutta nyt se oli vain irvikuva, kaunis kuori. Kesti hetken muistaa mikä viikonpäivä oli kyseessä, mutta kaiken kruunaamiseksi ensimmäinen tunti oli ranskaa. Luokka oli neljännessä kerroksessa, joten varmasti myöhästyisin tunnilta, ja siitä vasta opettaja riemastuisi. Hän ei todellakaan pitänyt minusta, suorastaan inhosi. Vanha nainen, vanhanaikaisine mielipiteineen. Hän piikkitteli minua jatkuvasti, mutta kätki sen teennäisen hymyn taakse, joka nostatti hiusvillat pystyyn. Hän piikitteli taustastani, ettei työläisen tyttären mitään ranskaa tarvinnut oppia. Minun säätyni oli hyödyllinen, kun miestä oli hyötyä muille, mutta olin selvästi hänen silmissää toisenluokan kansalainen. Ja vaikka kuinka yritin hillitä tunteeni, en voinut mitään sisälläni kiehuvalle raivolle. Ensinnäkin haluaisin saattaa hänet 2000-luvulle, jolla ei ollut säätyjä. Oppimisoikeus koski tasa-arvoiseti kaikkia koulun oppilaita, joidenka vanhemmat maksoivat tajuttoman kalliit lukukausimaksut. Hänen tehtävänsä oli opettaa, siitä hänelle maksettiin... Lopulta oli pakko ärähtää itselleni, sillä olin siivittänyt adrenaalin voimalla itseni jo neljänteen kerrokseen. Koputin oveen ja pyyhkäisi liat naamastani.
 
Se avattiin, ja siinä tuo keski-ikäinen hamannaama seisoi arvostelevasti jakkupuvuissaan, joka oli varmasti hintavampi kuin mitä isäni sai palkkaa kuukaudessa.
"Ahh.. Neiti Lynch on päättänyt sitten vihdoin kunnioittaa meitä läsnäolollaan", hän kääntyi kopeasti ympäri ja astelin sisään luokkaan. kuusitoista muuta oppilasta katseli minua. He olivat joko ylimielisiä, tyytyväisiä tunnin kesketymisestä tai sitten heillä oli muita motiiveja, joita en edes aloittanut tulkitsemaan. myös hän oli sielä, mutta pojan kasvoilla oli lempeä ilme, joka sai minut hetkeksi häkeltymään.
"Neiti Lynch?" Opettajan ääni sai minut säpsähtämään.
"Tiedätte varmaan mitä sanoa"
"Je suis désolé, je suis en retard" Sanat tulivat mekaaniseesti ulos suustani, sillä niitä oli jo muutamaan kertaan toistanut sanaparren tämän lukukauden aikana.
 "Vous pouvez maintenant aller vous asseoir dans votre siège", opettaja toisti vuorostaan, jonka jälkeen tähyilin vapaata paikkaa luokassa. Hienovairaisin elein minulle tehtiin selväksi, ettei kukaan halunnut minua viereensä. Peitin huokaukseni, vaikka tiedostin jo miten kauan olin seissyt paikallani. Hetki muuttui kiusalliseksi, kunnes hiljaisuuden katkaisi: "Voit istua viereeni". Hymyilin pojalle helpottuneena. Hän pelasti juuri päiväni. Yleensä mitään, mitä tunsin, ei vaikuttanut kykyyni opiskella, mutta hiljaa mielessäni rukoilin, toisaalta pelkäsin tämän kertaisia paritehtäviä. Juuri tuo poika tumminen silmineen sai ihoni pistelemään. Yritin olla mahdollisimman huomaamaton, mutta tahtomattani pudotin tavaroita lattialle.
Ensin silmälasi kotelon, sitten penaalin ja lopulta myös monisteet luiskahtivat kirjani välistä. Ja joka kerta poika nosti ne äänettä, että minua hävetti. Opettaja kirjoitti jotain ielioppi asiaa taululle hataralla käsialalla, enkä saanut siitä selvää. En yksinkertaisesti pystynyt istumaan suorassa, eikä katse löytänyt taululle. Vieressä istuva poika sujautti lapun vihkoni väliin. Hän oli huolissaan, sillä siinä luki "Ootko kunnos?". Sanat hyppivät kolmelle eri riville, ja vaikka yritin ja yritin saada kynää paperille. Se tuntui aina osuvan pulpetin kanteen.
Hän tarttui kädestäni ja säpsähdin. Vilkaisin poikaa hiljaa, purin huultani ja hitaasti pudistin päätäni. Ranskan tunnista oli jäljellä vielä kolmasosa, mutta jotenkin kahlasin sen läpi. Sain kirjan auki oikeasta kohdasta ja suuni avattua, kun opettaja kohdisti haukan katseen minuun. Kello kilahti loppumisen merkiksi.
"Anna kun autan", poika sanoi ja voimattomana hymyilin hänelle. Häneen tukeutuen pääsin luokan ulkopuolelle. Näin heidän kulkevan pitkin käytävää, eivätkä he saisi nähdä minua juuri sen pojan kanssa, joka yhä seisoi vierelläni.
"Jätä mut", ähkäisin terävästi pojalle. Hän pudisti päätään. Yritin voimattomasti työntää poikaa kauemmas, mutta pelkäsin horjahtavani hänen syliinsä. He ohittivat meidät. Se hetki, ja ne katseet. Halusin huutaa, pelko, viha ja pahoinvointi puski kyynelinä kasvoilleni. Miten hän saattoi tehdä tämän minulle? Vain vuosi sitten olisimme nauraneet yhdessä tälle koululle, mutta heti kun hänet huomattiin... vuosien ystävyyssuhde vaihtui viikonloppubileisiin ja ällöttäviin jätkiin. Hän puhui ja käyttäytyi kuin muut tytöt. Sydäntäni kivisti, sillä muutamassa kuukaudessa siitä oli jauhettu jauhelihaa, jota tuo tyttö jakoi uusille ystävilleen. Hän tietää minusta kaiken, ja käyttää luottamustani minua vastaan törkeästi. Mikään ei ollut pyhää, eikä minun kärsimykselläni ollut hänelle enää mitää väliä. Olin kiusallinen muisto, kuten pääsäisen keltainen villapusero ala-asteella. Pyyhkäisin kyyneleet pois vihasesti, sillä mikään muu ei antanut enää minulle voimaa. Kääntyi nopeasti ympäri ja otin suuntani käytävän toisen pään. Hetkessä maailma selkeni.
"Kiitos, mutta mä pärjään nyt", ilmoitin pojalle. Viha sai askeleeni liitämään pitkin kivilattiaa, kunnes pääsin portaisiin. Suuntasin alakertaa ja ulos pihalle. AUrinko häikäisi silmiä, mutta sain hengittää. Puhdas ilma virtasi viileänä keuhkoihin, ja pahoinvointi laski. Hän saattoi satuttaa minua, mutta koskaan en tulisi murtumaan. En sopinut tänne, enkä koskaan sopisikaan, joten miksi yrittää.
 
Seuraavana päivänä rajasin silmäni mustalla, jätin hiukset auki ja työnsin suklaan roskikseen. Siitä päivästä lähtien kävelin kouluun pelotoitta. Hän ei ansainnut ainoatakaan kyyneltä. En ole heikko, ja jos minun sieluni paljastaminen oli hänelle huvia niin antaa mennä vaan. En minä häpeä itseäni. Korvakuulokkeista raskasta metallia, joka peitti alleen heidän naurunsa, ilveilynsä ja sormenosoittamisensa. Muutama opettaja hymähti ohittaessa minut. Ja mietin tyhmänä, mikä heitä kaikkia vaivasi. Vastauksen sain heti astuessani eteishalliin.
Joku oli peittänyt portaat vaaleanpunaisella kankaalla, jossa luki "Jenny sydän Jamie". Joku toinen päivä olisin ollut kauhuissani, mutta tänään vihan muuria ei murtanut mikään.
Tunsin myötätuntoa Jamieta kohtaan, ja ihmettelin miten heillä oli pokkaa vetää hänet mukaan tähän. Jos Jason(koulun kuningas) saisi kuulla tästä... He varmaan kaikki nauroivat minulle ratketakseen, ja puuskahdin. Antaa tulla vaan, ei minua pelota. Ranskan tunti palasi mieleeni. Jamie oli ollut huomaavainen ja kohtelias, ja tämän päivän jälkeen ne olivat vain puhtaasti hyvistä tavoista. Nostin äänenvoimakkuutta kuulokkeistani. Välitunilla istuin luokan eteen ja suljin silmäni. Vain musiikki ja minä, kunnes joku keskeytti sen. Tunsin kevyeen kosketuksen olkapäälläni. Hitaasti ja valmiina puolustautumaan avasin silmäni. Hän, Jamie, seisoi edessäni. Sydän jätti lyönnin välistä. Hän istui viereeni. Poika vaikutti jotekin vaivaantuneena. sulljin musiikin ja pujotin kuulokkeet pois korvistani.
"Näit sen kankaan. Olen pahoillani, että he vetivät sinut mukaan", sanoin mahdollisimman rauhallisesti. Jamie sivuutti kommentini, ja kysyi mitä kuuntelen. Ihmeissäni ojensin hänelle soittimeni. Jamien ilme näytti yllättyneeltä, mutta hän hymyili. Mitä poika halusi?
"Sinulla on raskas maku", hän huomautti. Kohautin olkapäitäni.
"Isältä tullut, meillä ei kuunnella mitään muuta koskaan". Jamie ojensi soittimen takaisin, ja kosketti samalla kättäni. Nopea ja todennäköisesti tahaton kosketus. Poika naurahti.
"Voi kuin meilläkin kuunneltaisi, sen ilmelän lurituksen sijaan", hän huomautti.  
"Sielusi on vain mustempi kuin heidän". Jamie hymyili minulle kuin salaliitolaiselle. Hänellä oli suorastaan valoittava hymy.
"Sinun kannattaisi hymyilä enemmän". Sanat karkasivat suustani, ennen kuin ehdin niitä enempää ajatella. Hyvä Jenny. Hymy katosi kasvoilta, sillä suu jäi hieman auki häkeltymyksestä. Ennen kuin paljastaisi itseni täysin, niin laitoin kuulokkeen toiseen korvaani. Vanhemmat oppilat palasivat tupakkataoltaan, ja näin kuinka ryhmä suuntasi meitä kohti. Jamie murahti. Hänen veljensä ystävineen ilmestyi eteemme.
"Täällä hän ne kyyhkyläiset ovat", Jason virnisti, jolloin halusin motata häneltä hampaat kurkkuun. Jamie ilme muuttui jälleen sulkeutuneeksi. Jätkät istuivat viereeni. Yksi heistä, Aaron tuli aivan viereeni.
"minulle kelpaa, jos Jamiella ei ole kanttia". Ja mieleni teki oksentaa. Hänen kätensä läheni polveani.
"Koske, niin vien sinulta lisääntymiskyvyn", ärähdin happamasti. Aaron naurhti, mutta hiljeni nopeasti, kun painoin käteni hänen reisiensä väliin. Tunsin kuinka veljekset tarkkailivat minua.
"Ja minä olen tosissani". Aaron nosti kätensä ylös ja peruutti kauemmas. Loin oikein hurmaavan, mutta verenhimoisen hymyn myös lopulle pojille. He kaikki näyttivät hieman järkyttyneeltä, paitsi Jason. Hän ei virnuilut enää, mutta ilme oli pikemminkin kiinnostunut.
"Daniela sanoi, että olet vähän puutteessa". Sen nimen mainitseminen oli minulle punainen vaate, joten ponkaisin seisomaan.
"Ja mistäs Daniela sen tietää?!" Pojat näyttivät kiusaantuneelta. Ja syystäkin. Kaikkea he sanoivat, tuskin edes paljoa ajattelivat ennen kuin avasivat suunsa. He vilkuilivat toisiaan, ja loivat merkitseviä katseita Jamielle. Pyöräytin silmiäni, ja valmistauduin poistumaan.
"Anteeksi", tokaisin ja työnsin itseni joukon läpi. Tunti alkaisi pian, joten en voinut pitkälle lähteä. Ihan minne tahansa, kunhan pääsisin kauas noista pojista. Ja ensi kertaa ihmettelin, mitä Daniela näki heissä. Ensi kertaa en tuntenut viiltävää kipua vaan sääliä. Daniela oli aina ollut hieman levoton. Hän oli aina halunnut kuulua johonkin, ja tytön oli mahdotonta oli yksinään. Se oli osa hänen murrosikäänsä, eikä minua haitannut. Olin vain ystävä, toissijainen kaikille jätkille. Se sai hälytyskellot soimaa, mutta typeryydessäni hiljensin ne. Annoin Danielalle liikaa anteeksi, ymmärrsin häntä liikaa, kunnes sain huomata, ettei sillä oli mitään väliä. Hän halusi olla kuin muuta, ja minä en. Siinä tiemme erosivat. Olin pidellyt häntä kädestä kaikkien kriisejen läpi, tukenut ja kuunnellut, mutta ei sillä ollut mitään merkitystä. Danielalla oli lyhyt näkö, ja se päättyi hänen nenänpäähänsä. Muistelin kaikkia hänen vikojaan, ja hymyilin.
 
Elämä oli ehkä yksitoikoista, kun en itse siihen paljoa draamaa aiheuttanut, mutta se oli selkeää ja rauhallista. Se oli järkevää. ja vaikka tunteen pitäisi sitoa kaksi ihmistä yhteen, järki katkaisisi tuon siteen lopulta. Onneksi minulla oli yhä niitä, jotka välittivät aidosti. He eivät kuuluneet tähän ahtaaseen yhteisöön. Ja toisinaan kaipasin julkisen koulun meluisia luokkia, ahtaita käytäviä ja huutavia opettajia. Sinne minä sulauduin hyvin joukkoon, kuten taas täällä konservatiivisessä ympäristössä olen kummajainen. Hiukset eivät koskaan olleet sotilaalisessa järjestyksessä. En harrastanut tanssia, ratsastusta tai muutakaan muodikasta tyttöjen lajia. Nykypop sai korvani valumaan verta, enkä kikatellut pojan koskettaessa minua. Toki tiesin yleistävän, ja ennakkoluuloni oli yhtä paha kuin heidän minua kohtaan. Sellainen on ihminen, kun kaksi maailmaa kohtaa.  Hetken päästä kuulin Jamien askeleet takanani. Hän hieraisi niskaansa pahoittelevasti.
"He eivät olisi saanet puhua sinulle noin", poika huomautti tyytymättömänä.
"Ei se mitään", huomautin väliinpitämättömästi. Jamie tuli luokseni, huolimatta monista katseista. Hänellä oli vielä jotain sanottavanaan, mutta poika ei saanut sanaa suustaan.
"Se kangas on heille suurta hupia. Älä anna sen vaikuttaa", huomautin lempeästi ja kosketin pojan rintaa. Jamie haroi otsatukkaansa. Hän oli siis todellisuudessa hieman ujo.
"Emmä siitä, vaan kyse on sust", poika huokaisi lopulta. Sitä en osannut odottaa.
"Mä?" Olin hämmentynyt. Oliko Jamie edes huomannut minua koskaan? Olimme olleet kieltämättä monta vuotta samalla luokalla, mutta olin ollut vain tyttö muiden seassa.
"Älä kysy.. lupaa et tuut meille viikonloppun, haluun esitellä sut eräälle". Jamien katse oli toiveikas. En kyllä ymmärtänyt, kuka tämä "eräs" oli, mutta suostuin. En olisi voinut olla suostumatta. Ja jälleen hän pelasti päiväni.