Osa 1

Nojailin tyytyväisenä baaritiskiin ja annoin katseeni laskeutua hänen avonaiseen kaula-aukkoonsa. Kiitos sille, joka on push-up-rintaliivit keksinyt. Nainen oli täyteläinen, punaisine huulineen. Hän huomaisi katseeni ja hymyili viettelevästi. Nainen minun makuuni. Tulin hieman lähemmäs, varmistaen, että nainen oli tietoinen fyysisestä olemuksestani ja tarjouduin tilamaan hänelle drinkin. Naisella ei ollut mitään sitä vastaan. Ilta oli täydellinen, kunnes näin ärsyttävän pikkuveljeni tulevan kohti.
”Anteeksi”. Vastahakoisesti jätin naisen, koska tiesin menettäneeni pelin, mutta klubi oli täynnä myöntyväisiä naisia näin lauantaisin. He väläyttelivät hymyä ja vilkuilivat ohi kulkiessani. Tänä yönä ei tarvitsisi mennä yksin sänkyyn.  Pikkuveljeni virnuili vahingoniloisesti.
”Mitä sinä haluat?”, murahdin ja vilkuilin blondia naista hänen olkansa yli.  Nainen väläytti minulle hymyn.  Sori, et pilaan sun iltas broidi, mut lohikäärme kutsu sut toimistolle heti huomen aamulla”. Lohikäärme, kuten ihastuttavaa äitiämme kutsuimme, omisti maan suurimman muotitalon. Hän oli yhtäkkiä saanut päähänsä, että minunkin pitäisi ryhtyä vakavaa työhön. Se oli niin naurettavaa, tämä oli kuin työ. Ulkonäöstä huolehtiminen, mallien viihdyttäminen terävillä kommenteillani ja maineen ylläpito oli rankkaa.  Lohikäärme oli päättänyt pilata iloni, joten päätin vetäytyä tältä illalta. Hän osasi kyllä kiduttaa ”rakkaita” lapsiaan, sillä menettäisin kaiken, ellen ottaisi otetta elämästäni tai jotain sen tapaista soopaa hän jälleen selittäisi.  Murahdin tyytymättömänä.  
”Vai taas on hänen yritettävä kesyttää poikansa”, huomautin kitkerästi. Ja pikkuveli virnisti. Hän oli taipunut pakon edessä ja opiskellut itsensä liiketalouden maisteriksi. Hän otti osaa perheyrityksen toimintaan. Minut yritettiin vetää siihen mukaan, mutta en halunnut olla yksi pelinappula vanhempieni valtataistelussa. Marssisin toimistolle ja junailisin itseni ulos tästä tilanteesta.
”Ei se ole niin paha”, hän vastasi varovasti. Vai ei niin paha? Olisiko suunnittelupuolen kauniilla Michellellä  jotain tekemistä sen kanssa?  Loin veljeeni kiusoittelevan katseen. 
”Sinut taidettiin kesyttää oikein kunnolla. Tietääkö hän, että olet täällä?”  Vastauksen kysymykseeni sain korkokenkien muodossa. Michelle asteli veljeni taakse ja kietoi kätensä hänen olkapäilleen. He olivat tavanneet kaksi kuukautta sitten, eikä pikkuveli sen koommin ollut juhlinut. Pidin Michellestä. Hän oli omalla tavallaan seksikäs nainen, muttei korostanut sitä mitenkään. Tulimme toimeen, vaikka nainen paheksui minua. Ei se minua haitannut, ei kaikkia voikaan rakastaa.  
”Iltaa vaan sulleki, Colin , Michelle sanoi, jonka jälkeen hän kuiskaisi veljeni korvaan jotain, joka sai miehen värähtämään klubin kuumuudesta huolimatta.   

                                                              * * *               * * *

Lola astui ulos neuvotteluhuoneesta. Hän ei enää hymyillyt yhtä aurinkoisesti, kun sinne astuessaan. Ponnisti ylös samettiselta sohvalta ja menin ystäväni luo. Olimme maan suurimman ja kuuluisimman muotitalon odotusaulassa, joka oli valtava. Seinillä roikkui valtavia maalauksia ja taideteoksia, jotka olivat varmasti arvokkaampia kuin koko pieni yrityksemme. Lattia oli valkoista marmoria ja sisustus niukkaa, mutta hätkähdyttävän kaunista. Tämä oli ollut tärkeä tapaaminen, sillä yrityksemme tarvitsi julkisuutta epätoivoisesti. Sitä se olisi saanut, jos olisimme päässeet mukaan syksyn tärkeimpään muotinäytökseen, mutta sinne valittiin vaan muutama suunnittelija sisäpiiristä, johon meitä ei päästetty sisään.  Laskin käteni Lolan olkapäälle myötätuntoisesti, vaikka tunsin vain halveksuntaa tuota naista kohtaan ja koko hänen imperiumiaan kohtaan. 
”Mitä he sanoivat?”, kysyin uteliaana. Lola kohautti olkapäitään ja pyyhkäisi kampauksestaan karanneen hiussuortuvan  kasvoiltaan. Hänen silmänsä olivat niin tummat, ettei iiristä kyennyt erottamaan kuin läheltä katsoessa. Nyt silmissä oli lannistunut katse. Sen halusin pyyhkiä pois, sillä Lolaa ei koskaan pystyisi lannistamaan, eikä niin saisi käydä tänäänkään.
”Eivät sanoneet suoraan, mutta näin sen katseista. Tämä oli turha reissu, eikä meillä ole mahdollisuutta muuallekaan, sillä jos emme kelpaa heille niin emme kelpaa kenellekään” Lola huokaisi ja levitti käsiään. Lukuisat kultaiset rannerenkaat kalahtelivat toisiaan vastaan hänen ranteissaan. En halunnut myöntää hänen sanojensa olevan totta, vaikka ne olivat. Rouva piti koko alaa vaaleissa luisevissa sormissaan, eikä mitään uutta tehty ilman hänen hyväksyntäänsä. Se oli väärin! 
”Kyllä me jotain keksitään”, heikko piristysyritykseni toi pienen hymyntapaisen Lolan kasvoille.  Silloin näin hänet. Mies astui sisään aulaan. Colin Gauthier, rouvan vanhempi poika. Villi ja vastuuton naistenmies. Hänellä oli sukunsa upeat silmät, suora nenä ja miehekäs leuka. Pulssini kiihtyi, sillä oli melkein synti vain katsella häntä, mutten voinut itselleni mitään. Lola tuuppaisi minua kylkeen ja räpsäytin silmiäni nolostuneena.  Mies käveli itsevarmasti aulan läpi. Hänen katseensa oli tarkoitus vain pyyhkäistä ohitsemme, mutta jostain syystä se pysähtyi kohdallani. Katsoin suoraan hänen safiirinvärisiin silmiin. Katse lamaannutti ja sai lämpimät tunteet syöksymään sisälläni. Hän väläytti täydellisen valkoisen hammasrivistönsä meille. Miehen itsevarmuus ärsytti minua, joten kohotin leukaani ylpeästi ja vastasin hänelle vain viileällä katseella. Se yllätti miehen, mutta hän peitti sen nopeasti ja kääntyi lirkuttelemaan vastaanotto virkailijalle. Nykäisin Lolan mukaani ja marssin ulos aulasta määrätietoisesti.  

 ”Huh huh, mitä sähkön purkauksia teidän välillänne oli”, Lola kiusoitteli päästessämme turvallisesti taksiin.  Minulla oli edelleen hieman epätodellinen tunne. Olinko juuri torjunut muotimaailman seksikkäimmän miehen hymyn?  Miten olin pystynyt siihen?  Vastaus oli hyvin selkeä. Ulkokuori ei sokaissut minua, kuten muita naisia. Mies oli sen naisen lapsi, joka oli torjunut meidät sanomatta sanakaan. 
”Älä höpsi! Minä vain…”, suljin suuni kesken lauseen mietteliäänä. Lola virnuili. 
”Teit jotain, mitä kukaan muu nainen ei ole halunnut, läpsäsit häntä päin kasvoja”. Me nauroimme pilkallisesti.  Hänellä oli lyömätön maine naisten suhteen. Käsipuolessa oli aina kuuluisimmat ja kauneimmat mallit.
”Hiiteen koko muotitalo, paholaisrouvat ja hänen itseriittoiset poikansa. Keksimme jotain, emmekä tarvitse heidän hyväksyntäänsä”, totesin juhlallisesti. Lola hurrasi ja nauroimme taas. Vastoinkäymisiä oli edessä useita, kuten kaikilla aloittelevilla yrityksillä olisi.  Tarvittiin päättäväisyyttä, kekseliäisyyttä ja ammattitaitoa niiden ylittämiseen. Sitä heillä oli.  Lola oli lahjakkain vaatesuunnittelija, jonka tunsin. Hän tiesi, mitä asiakas halusi, ennen kuin tämä oli itse ehtinyt mitään sanoa. Minun hartioilleni jäi talouspuoli ja numerot. Lola ei ymmärtänyt niistä mitään, eikä minulla ollut hänen mukaansa tyylitajua, joten, Lolan haaveet eivät onnistuisi ilman apuani, sillä olimme kolikon molemmat puolet. 

                                                                         *  *  *                    *  *  *                    

Lohikäärme istui puisella valtaistuimellaan, josta hän katseli meitä kaikkia muita alentavasti. Kuuntelin jälleen hänen tutuksi tullutta saarnaansa, mutta ajatukseni palasi aulassa näkemääni naiseen. Hän ei ollut kaunis, ainakaan perinteisessä mielessä. Nainen oli nostanut paksut ruskeat hiuksensa huolettamasti ponihännälle, hänellä oli hyvin vähän meikkiä ja päällään vaatimaton ja asiallinen housupuku.  Naisen katse paljasti hänen mieltyneen näkemäänsä, mutta yhtäkkiä se oli kylmennyt suorastaan halveksivaksi.  Rintaa pisti, enkä tiennyt miksi. Sen tiesin, että haluisin löytää naisen ja kohdata hänet kunnolla. 
”On aika ottaa elämä vakavasti, joten jos mielit elää, niin hankit töitä, sillä en maksa sinulle enää mitään”.  Lohikäärmeen sanat saivat veren syöksymään päästäni. Anteeksi mitä? Lohikäärme sormeili terävillä punaisilla kynsillään hihaani. En voinut uskoa hänen sanojaan todeksi. 
”Isäsi mukaan sinun on aika vakavoitua, ja kerroin hänelle, että sitä on Colinilta turha odottaa. Hän ei löydä töitä tai varsinkaan jaksa tehdä niitä, mutta olen järjestänyt sinulle paikan muotitalossamme jo, joten siitä ei tarvitse huolehtia”, hän jatkoi suorastaan verenhimoisesti. Tuo lohikäärme halusi imeä kaiken ilon kaikilta varsinkin omilta lapsiltaan. Isä oli ollut fiksu jättäessään hänet puolta nuoremman naisen takia. Ei tuo nainen osannut rakastaa muuta kuin muotia ja itseään. Suoristauduin. Minäpä uhmaisin häntä ”vakavoitumalla”. 
”Kiitos, mutten tarvitse apuasi. Hankin työpaikkani itse”, murahdin. En kai ole tosissassani, mutta nähdessäni naisen huvittuneen ilmeen niin purin hammastani. Hän yritti tehdä minusta pienen niin kuin isästä aikanaan, jotta voisi hallita ja määräillä minua oman tahtonsa mukaan. Siihen en tasan alistu, vaikka joutuisin luopumaan elämän tyylistäni. Lohikäärme perääntyi. Hän ei pitänyt sooloiluista, ja näin sen hänen harmaissa silmissään. Veljeni kanssa mietimme aina, että olivatko ne oikeasti tehty kivestä niin kuin hänen sydämensä. Vanhemmiten olin oppinut tulkitsemaan tuota teräksen kovaa katsetta. Nyt se ilmaisi tyytymättömyyttä.  Nainen sanoi: ”Hyvä on, mutten usko sinuun, ennen kuin olet pitänyt sen ainakin kolme kuukautta”. Kolme kuukautta? Kaksitoista viikkoa? Kuusi viikonloppua? Oliko tuo nainen tosissaan? Ilmeisesti, joten heitin hänelle haasteen. 
”Ja jos saan pidettyä työpaikan niin kauan, niin et enää puutu tekemisiini ja yritä pakottaa minua töihin tänne?” Lohikäärme naputti pöydän kantta hetken. Hänen verenpunaiset huulensa vetäytyivät tiukaksi viivaksi. 
"Jos, kun epäonnistut, olet omillasi”.  Nainen pelasi kovaa peliä. Mutta se ei pelaa, joka pelkää. 
”Sovittu”. Ojensin käteni uhmakkaana ja itsevarmana. Lohikäärme ei sanonut mitään, mutta saatoin nähdä vahingoniloisen katseen hänen silmissään. Hän saisi katua vielä tätä sopimusta, siitä pitäisin huolta. 

 
Viikko oli kulunut lohikäärmeen kanssa käydystä keskustelusta ja viimeinen minun oli onnistunut löytää itselleni kiinnostava työpaikka. Liikkeen työharjoittelijana, johon kuului talousasioita sekä kiireellisten asioiden hoitoa. Ei vaikuttanut mitenkään vaikealta. Otin selvää yrityksestä ja sen pääsuunnittelijasta, Lola Colletti. Yritys oli vasta muutama vuosi sitten perustettu, mutta Lola oli herättänyt huomioita luomuksillaan.  Astuin sisään liikkeeseen. Sitä voisi kuvata korkeintaan viihtyisäksi. Liike jakautui kahteen osaan. Toisella puolella oli naisten vaate osasto. Erilaiset juhlamekot, hääpuvut ja alusvaatteet oli järjestetty monimutkaisen näköisesti erilasiin telineisiin. Liikkeen toisessa päässä oli huomattavasti pienempi miesten osasto, jossa juuri asiakas sovitti päälleen pukua. Se oli viime vuoden tyylin mukainen, siisti, muttei häikäisevä. Mikään tässä liikkeessä ei häikäissyt. Kohdistin katseeni kassan takana istuvaa nuoreen naiseen ja hymyilin. Hän punastui hiusjuuriaan myöten. Naisella oli vaalean punertavat kiharat hiukset ja muutama pisama poskillaan. Menin hänen luokseen. Tämä olisi helpompaa kuin luulin.
”Hei muru, nimeni on Colin Gauthier ja olen kiinnostunut työpaikka ilmoituksestanne. Kenen kanssa minun tulee jutella siitä?” sanoin ja hymyilin yhä hurmaavasti. Tyttö nielaisi epävarmana.
”Jenna, täällä on joku kiinnostunut työnhakija”, hän huudahti yllättäen. En ollut huomannut, että kassasta takaviistossa oli ovi. Hetken päästä liikkeen puolelle ilmestyi nainen.  Hän pysähtyi nähdessään minut, mutta otti kasvoilleen asiallisen ilmeen. Muistin naisen. Hän näytti lähempään paremmalta, sillä saatoin nähdä naisen ruskeat silmät ja pehmeän täyteläiset huulet. Hän ei ollut kaunis perinteiseen tapaan, mutta pikemmin kiehtova, varsinkin hänen silmänsä, jossa kiinnostunut, tarkka ja suorastaan kutsuva katse. Nainen esitteli itsensä. Jenna Novakiksi, talouspäällikkö.  Kättelimme, jolloin tunsin hänen sirot sormensa omiani vasten ja olisin halunnut ottaa ne omakseni.  Se yllätti minut.  Nainen irrotti kätensä nopeasti. Aivan kuin hänestä olisi vastenmielistä koskea minuun. Sekin oli uutta. Yleensä naiset eivät voineet vastustaa minua, mutta hurmata minä osasin ja tekisin sen tälläkin kertaa. Haaste sai sydämeni sykkimään nopeammin. 
”Voit antaa minulle ansioluettelosi ja hakemuksesi, niin otamme sitten yhteyttä”, Jenna sanoi. Ehei. Niin helposti hän ei pääsisi minusta. 
”Voisin esittää hakemukseni suullisessa muodossa, ellei teillä ole niin kiire?”, ehdotin hymyillen. Jenna kostutti huuliaan huomaamattomattaan. Se oli erittäin kiihottava ele. Hyvä, että Jenna ei ollut niin immuuni kun antoi äänensävyllään ymmärtää. Juuri silloin tummahipiäinen nainen ilmestyi. Hän esitteli itsensä Lolaksi, liikkeen omistajaksi, ja soin hänelle myös hymyn.  Lola oli kuullut ehdotukseni.
"Eiköhän se onnistu, vai mitä Jenna?”, hän sanoin ja tiesin voittaneeni.

                                                        * * *                 * * *

Mitä tuo mies teki täällä? Mietin itsekseni johdattaessani häntä työhuoneeseeni liikkeeen taakse. Colin Gauthierilta tuskin puuttui rahaa, joten miksi hän haki vaivaista harjoittelijan paikkaa? Miksei mies mennyt töihin perheyritykseen? Kuten hänen nuorempi veljensä oli tehnyt.  Miksi hän oli juuri täällä? Toimistoni ei koskaan ollut järjestyksessä, paitsi omasta mielestäni. Mies katseli ympärilleen uteliaana  ja hän tuntui täyttävän koko pienen huoneen olemuksellaan. Colin on varmaa ainakin satakahdeksankymmentä senttiä pitkä, ellei pidempikin. Ja lihaksikas.  Pitäisi olla tyhmä, sokea tai sterilisoitu, ellen huomaisi miehen vetovoimaa. Hän käytti sitä armotta hyväkseen, ja oli varmaan tottunut saamaan naiset polvilleen pelkällä katseellaan. En lankeaisi siihen halpaan. En todellakaan, vaikka vain miehen katse sai kuumat värähdykset kulkemaan lävitseni.  Istuin pöytäni toiselle puolelle ja ohjeistin häntä istumaan osoittamaani tuoliin. Tunsin oloni heti paljon varmemmaksi, sillä työmaailmassa olin hänen yläpuolellaan. Miehellä oli loistava ja siloteltu hymy, joka loisti itsevarmuutta ja monia hammaslääkärillä vietettyjä tunteja, sillä hänen hampaissaan ei ollut mitään vikaa. 
”Esitä asiasi”, tokaisin melkein töykeästi. Colin silmäili minua hetken, kunnes kaivoi salkustaan kaksi paperi arkkia. Otin ne vastaan ja vilkaisin uteliaana. Miehellä oli korkeakoulututkinto talousmatematiikasta ja varsin hyvät arvosanat hän oli saanut maan parhaasta korkeakoulusta. Koulusta, johon minunkaltaiseni ei voinut kuin unelmoida pääsevänsä. Toinen oli hänen ansioluettelonsa. Mies osasi seitsemää kieltä, sekä hän oli käynyt kemian ja fysiikan soveltavat kurssit. Nyökkäsin ja ojensin paperit takaisin Colinille. Kauniilla pojalla oli aivot, enkä voinut kieltää kiinnostustani. Hänellä oli koulutus, muttei työkokemusta. 
”Varsin vaikuttavaa. Jos saan kysyä näin suoraan, niin miksi haet työtä, joka ei vastaa osaamistasi?”, kysyin. Colinilla oli vastaus valmiina.
”Koska minua kiinnostaa muotiala ja yrityksen toiminta, johon olisi paras tutustua liikkeen kaltaisessa paikassa”, hän sanoi tyynesti. Hurmuri oli hillitty ja mies oli asiallisuuden perikuva. En voinut kuitenkaan tuntea samaa tyyneyttä, sillä jokin Colinissa häiritsi, jokin, mitä hän ei suostunut paljastamaan. Nojaisin käsieni varaan ja tarkastelin häntä lähemmin. Halusin haastaa hänet
”Ja olet valmis tekemään ihan mitä tahansa harjoittelijan työhön sisältyvää?” Mies kohtasi katseeni ja hänen silmissä välähti. En jäisi tutkimaan niitä nyt tai muuten unohtaisin, mitä olin tekemässä.
”Työtä on kaikenlaista, eikä mikään ole parempaa tai huonompaa”, hän vastasi haasteeseen. Mies oli lähes kolmekymmentä, mutta hänellä ei ole ollut ainoatakaan yli kuutta kuukautta kestävää työsuhdetta tai mitään suhdetta, jos huhut pitivät paikkansa. 
”Jos oikein ymmärrän, niin tämä olisi ensimmäinen työpaikkasi”, sanoin mietteliäänä. Colin vahvisti olettamukseni nyökkäämällä. Hymähdin.
”Ei ole mitään syytä, mikset sopisi meille ja valitettavasti olet ensimmäinen varteenotettava hakija. Työtunnit ja kuukausipalkkasi näkyvät työsopimuksessa, joten paikka on sinun, jos vastaat vielä yhteen kysymykseen”, lausuin sanat harkitusti, mutten siltikään voinut uskoa itseäni. Koko haastattelu tuntui epätodelliselta. Hurmuri palasi jälleen Colinin hymyyn.
”Kysy pois, muru”, hän nojaisi tuolin selkänojaan rennosti ja loi minuun kiinteän katseen. Onneksi istuin, sillä heikotus pyyhälsi lävitseni. Torjuin sen nopeasti.
”Miksi?” Kuulin oman ääneni käheyden ja huomasin kumartuneeni lähemmäs. Ei voi olla totta.  Colin puri hampaitaan yhteen. Hän jäykistyi ja rentoutui nopeasti. Hän ei ollut ilmeisesti tottunut naisiin, jotka haastoivat hänet suorasukaisesti. Mikään ympäri pyöreä vastaus ei kelpaisi minulle, sillä halusin varmistaa, että mies oli tosissaan. 
”Teen tämän itseni ja tulevaisuuteni takia”, hän vastasi. Se oli rehellisin vastaus, mitä olin Colinilta saanut koko haastattelun aikana ja aidoin. Colin oli paljon kiinnostavampi kuin osasin odottaa. Ajatus hänestä alaisenani sai väreet juoksemaan pitkin selkärankaani. Nousin ylös ja tulin miehen luo. Colin nousi myös. ”Sitten pakka on sinun”, totesin samalla ojentaen käteni miehelle. Hän sipaisi nopean suudelman iholleni ja hymyili kutsuvasti. Tarvitsin kaiken tahdonvoimani, ettei polveni notkahtaneet altani. 
”Odotan innolla tulevaa työtäni”, Colin sanoi.  Jenny, kassa, ilmestyi ovelle. Hän virnisti ja Colin päästi irti kädestäni, jota hän oli pidellyt tarvittavaa pidempään. Ihoani pisteli yhä hänen suudelmansa kohdalta. 

”Sitä sinä tulet tarvitsemaankin Jennan kanssa työskentelyyn. Hän on ankara, vaativa pomo, joka surutta työntää kaikki epämiellyttävät hommat vastuullesi”, nainen sanoi ja virnisti kiusoittelevasti.  Loin häneen tuiman katseen. Stacy oli aloittanut vuosi sitten harjoittelijana, mutta siirtynyt vastikään kassalle, kun edellinen lopetti erimielisyyksien takia. Stacy nojaisi oven karmiin päällään polveen asti ulottuva vaalea ja vartalonmukainen mekko. Se korosti naisen sorjaa vartaloa täydellisesti.
”Jenny! Hän ei ole vielä allekirjoittanut edes työsopimusta, joten säästä pelottelu myöhemmäksi, kun hän ei voi enää livistää”, vastasin naurahtaen. Colin katseli meitä molempia ja virnisti.
”Mikään ei voi olla epämiellyttävää, jos se tulee Jennalta”, hän sanoi. Jenny vilkaisi minua nopeasti.  Hän sai nimeni kuulostamaan niin seksikkäältä, että se sai poskeni kuumottamaan.  Komensin itseäni rauhoittumaan, vaikka se oli todella hankalaa. En voisi työskennellä Colinin kanssa, jos en saisi lukuisia sisälläni myllääviä tunteita kuriin, puhumattakaan fyysisistä reaktioista.  Sovimme, että Colin aloittasi seuraavana maanantaina, jonka jälkeen mies hyvästeli meidät ja käveli ulos liikkeestä. Peräännyin toimistooni, lukitsin oven ja vaivuin istumaan tuolilleni.