Silmiäni suorastaan kirveli katsella, kun hän laittautui jälleen treffeille. Vielä kolme kuukautta sitten olin hupsuna kuvitellut, että hän rakastaisi minua. Olimme olleet ystäviä jo vuosia, joten minun olisi pitänyt tietää paremmin. Silti ystävyys johdatti läheisyyteen ja siitä yhä suudelmiin. Suudelmiin, jotka polttivat muistoissa ja saivat huuleni kiristymään. Olin ollut tyhmä, eikä se ollut hänen vikansa vaan minun. Typerät luulot ja toiveet olivat johdattaneet minut tähän. Sitä kesti yhden kauniin kesän, kunnes hän "rakastui" toiseen. Sydämeeni jäi vain kipeät viillot. Ymmärsin kuitenkin nopeasti, että mikään siitä ei ollut koskaan ollut aitoa, joten saatoin suojella sydäntäni rikkoutumasta kokonaan.
 
Hän oli hymyillyt minulle myötätuntoisesti, eikä halunnut menettää ystäväänsä. Olin kuulema ainoa, joka häntä ymmärtää. Hah! Enää en ollut niin tyhmä, että uskoisin siihen. Sanoin harkitsevani asiaa.  Kuten arvata saattaa, olemme yhä ystäviä, eikä hän tiedä sodasta, jota kävin sisälläni. Myrskystä, jonka hän oli aiheuttanut. Hän korjaili meikkiään peilin edessä, ja keskityin katselemaan ulos ikkunasta.
"Ostin tämän eilen, mitä pidät?" Hän kääntyi ja osoitti huuliaan. Huulia, jota minun teki yhä mieli suudella heikkoina hetkinä. Äh! Tästä olisi tultava loppu.
"Ihan kiva", sillä miehenä en paljoa huulikiiltoja erottele toisistaan. Tärkeämpää oli koko paketti, ja huh tätä pakettia, joka seisoi viettelevässä vartalonmyötäisessä mekossa edessäni.
"Ihan kiva. No se saa sitten kelvata. Ei tätä varmaa paljoa jää jäljelle tämän illan jälkeen", hän vastasi ja naurahti kepeästi. Virnistin, kun ei voinut muutakaan. Minun teki kyllä mieli hakata päätä seinää, jotta voisin hiljentää sisällä kytevän kaipuun. Saatoin selvitä suhteellisen vähin vammoin, jos niin voi sanoa, mutta se ei tehnyt tästä järjestelystä sen helpompaa.
 
"Aattelin tota hipsiä jo kotia päin", huomautin varovasti ja kumarruin ottamaan takkini. Hänen silmänsä laajenivat pelästyneenä ja puuterihuisku pysähtyi kesken matkan.
"Et voi hylätä minua näin kriittisellä hetkellä", hän kauhisteli. Huokaisin syvään. Tiesin jo puhelimeen vastatessani, että katuisin tätä, ja olin ollut oikeassa. Osa minusta halusi vetää tämän tytön lähelleen, koskea, suudella ja nauttia siitä hetkestä. En voinut tehdä sitä, vaikka halusinkin. Tai ehkä voisinkin... vielä viimeisen kerran? Kunnes hyvästelisin hänet sydämestäni. Ajatus houkutti. Työnsin ajatuksen mielestäni, kun aivoni vihdoin rekisteröi tytön sanat.
"Millo sun pitää lähtee vai tuleeko se tänne?" Tyttö jatkoi jo täydellisen nenänsä puuteroimista. Minun takiani hän ei koskaan laittautunut näin, eikä hänen ollut tarvinnutkaan. Me olimme vain ystäviä, jotka ylittävät veteen piirretyn rajan. Hitto!
 
"Tapaamme linja-autoasemalla, josta hän vie minut jonnekin. Kyllähän minä selitin tämän sulle jo", hän huitaisi kättään ilmaan ja seurasin työtön herkkiä sormia. Meillä oli hyvä yhdessä, mutta en enää, vain sanat rakkaudesta eivät riittäneet minulle. Ne tarvitsevat tuekseen tekoja, uskollisuutta, tasapainoa ja sitoumusta. Ei mitään "ikuisesti yhdessä" - juttuja tietty, mutta jotain edes vähän. Luottamusta ja aitoja tunteita, eikä meille oikeastaan ollut niitä silloin, koska me emme olleet todellisia. Voi kuinka selkeästi näen sen. Se oli ollut sokeaa mielihyvän tavoittelua. Läheisyyden tarvetta, muttei koskaan aitoa rakkautta. Ei siitä mitään olisi koskaan tullut. Katselin häntä ja olin yhä varmempi. Tuossa tytössä ei ollut mitään pysyvää, mutta hän oli kaunis ja ihana omalla tavallaan, johon kuului alati vaihtuvat ajatukset ja epävakaus. Hän etsii alati uutta ja hylkää vanhaa: uusia tuttavuuksia, uusia miehiä, mutta vain harvoja ystäviä.
 
Oli vain huumaava mielihyvä, joka sai sydämeni yhä hakkaamaan rinnassa. Olin vain yksi hänen leikeistään, yksi mahdollisesti monista saman mielihyvän tunteneista miehistä. Hän asetti jalkansa kenkiinsä ja sujautti päälleen takin. En vaivaantunut edes napittamaan takkiani. Seurasin häntä rappukäytävään ja annoin periksi hetken mielihyvän tavoittelulle. Tartuin tyttöä vyötäröstä. Painoin hänet seinää vasten ja suutelin kiiltäviä huulia varovasti. Hän hätkähti, mutta vastasi suudelmaan. Tyttö piti kiinni takin liepeestäni. Kosketin hänen kylkiään ja hiuksiaan varovasti ja vetäydyin irti.
Tytön silmät tuijottivat minua häkeltyneenä. Hän tunsi saman mielihyvän kuin minä. Viimeinen kerta. Tupakoitsijan viimeinen sauhu. Se olin nyt saanut ja nauttinut - oli aika päästää irti.
"Onnea treffeille", huikkasin hymyillen tyytyväisenä ja suuntasin rapusta ulos. Katumus ja mielihyvä taistelivat sisälläni. En ehkä koskaan tule tuntemaan samanlaista juovuttavaa mielihyvää kuin nyt, joten olin viimeisen kerran velkaa itselleni. Kadun päässä käännyin katsomaan häntä vielä viimeisen kerran, eikä tyttö huomannut minua.
"Kiitos, anteeksi ja näkemiin", kuiskasin tuuleen ja jatkoi matkaani lumista katua pitkin.