maanantai, 18. helmikuu 2013
Olen täällä tarkkailemassa Hr Novikovia, Dominicia. Mies, joka oli hurmaava mutta kuolettava. Minusta oli määrä tulla hänen kaltaisensa, mutta luonteeni kiivaus vaikeutti sitä. Enkä todellakaan halunnut tulla tänne. Israel oli maa, jota äitini yhä rakasti palavasti. Hän oli kuolemaisillaan, muttei voinut liukua rajan taakse ennen kuin hän olisi vapautunut menneestä. Heikon kuntonsa takia hän ei voinut matkustaa itse, joten minun piti toimittaa kirje ainoalle miehelle, jota äitini rakasti. Se mies oli isäni.
Kirje oli yhä koskemattomana povitaskussani. En tiennyt miten toteuttaisin äitini pyynnön. Miten pääsisin miehen lähelle herättämättä huomiota? Hänellä oli vaimo ja kolme poikaa. En halunnut särkeä perhettä, vaikka biologisesti kuuluin siihen. Tähyilin häntä väkijoukon keskeltä, mutta ruskeisiin ja vihreisiin pukeutuneet miehet näyttivät kaikki toistensa kopioilta. En erottanut heidän kasvonpiirteitään. Se oli turhauttavaa.
Minun oli unohdettava henkilökohtainen tehtäväni hetkeksi. Olin täällä oppimassa. Seurasin Dominicia kuin varjo. Minun piti kuunnella, tanssia ja hymyillä kuin hän. Ei mikään helppo homma. Dominic oli suorastaan täydellinen. Kohtelias maailmanmies, joka hurmasi kaikki ihmiset. Naisia hän kunnioitti. Ne harvat, joista hän teki rakastajattariaan olivat upeita ja hienostuneita. Dominic kohteli heitä hyvin, mutta koskaan mies ei rakastunut. Hän päätti suhteet niin hyvin, ettei yksikään nainen voinut vihata häntä. En kuitenkaan kadehtinut Dominicia, koska miehen asema oli jatkuvasti veitsen terällä. Vaikka Dominic esiintyi hyvin, se ei ollut helppoa.
Minä taas olin naisten mielestä yhtä hurmaava kuin lihanuija. Olin kömpelö, karkea tai tunteeton. Ehkä minä olenkin en tiedä. Joten päätin pysytellä kohteliaasti poissa naisten läheisyydestä. Dominic kuitenkin ohjasi minua heidän kanssaan. Hän pakotti osallistumaan keskusteluun ja kehotti tanssittamaan sopivia tyttöjä. He olivat mukavia, mutta näkivät yksinkertaisuuteni ja sieluni tylsän harmauden. Keskustelut käytiin molemminpuolisessa välinpitämättömyydessä. Tanssin jälkeen vien heidät takaisin ja he etsivät uutta seuraa.
En väitä olevani yhtä älykäs ja sivistynyt kuin Dominic. Se ei olisi mahdollista. Minua ei kiinnosta taide, ooppera tai näytelmät. En osaa soittaa mitään enkä puhu viittä kieltä. Äitini oli ylhäisestä suvusta ja isä oli hyvin arvostettu kapteeni maailman tehokkaimmassa armejassa eli perimä sopi tänne hyvin. Varsin ironista. Irvistin happamasti.
Leikimme piiritysleikkiä Vaitsmanien kanssa monta päivää. Dominic ei ilmaissut kyllästymistään millään tavoin. Olisin luullut häntä täydelliseksi, ellei neiti Vaitsmania olisi ollut. Hän oli nuori, kaunis ja tumma. Hänen nimensä oli Sofia ja hän oli johtajan tytär. Heidän tavatessaan Dominicin silmät välkehtivät kiinnostusta. Heidän välillä kulkeva sähkövirta oli käsinkosketeltavissa.
Vladimir murahti tyytymättömyydestä vierelläni. Hän aavisti tytöstä koituvan harmia oli ollut oikeassa. Itse johtaja tarkkaili tyttöä vakavana ja päätti kutsua meidät kotiinsa. Hän ei ollut kovinkaan kiintynyt tyttäreensä, joten mies näki hänessä mahdollisen aseen Dominicia vastaan. Se huolestutti minua suuresti ja sanoin siitä myös Vladimirille. Hän oli kanssani samaa mieltä, muttemme voineet tehdä asialle mitään.
Seurasimme Dominicia johtajan kotiin. Se kaikin puolin hurmaava talo. Yllätyin todella tavatessani rouva Vaitsmanin. Hän oli punatukkainen, kalpea ja venäläinen, mutta hymyili meille ystävällisesti. Tapasin myös hänet, kapteenin, isäni. Mies oli vanhentunut, mutta tunnistettavissa äitini kuvauksesta. Katseet kohtasivat, kättelimme ja sanoimme kohtaliaisuuksia kuin ventovieraat. Se oli omituinen hetki, jota en koskaan unohtaisi.
Ruoka oli hyvää ja keskustelu vapaamuotoista, muttei kuitenkaan epävirallista. Niiden erot olivat vielä hakusessa. En kuitenkaan maistanut enkä sanonut mitään, koska sisälläni kiehui, ja vain yhden miehen takia, joka oli elämäni pilannut. Häntä äiti rakastaisi uskollisesti kuolemaansa asti, vaikka kyseessä oli ollut vain kesäromanssi. Ja minä oli kasvanut isättömänä äpäränä, köyhänä katulapsena, joka sai osakseen sääliviä katseita. Minä vihasin tuota miestä. Paljon.
Päivällisestä tuli nopeasti viikottainen tapa. Toisinaan Dominic katosi Sofia-neidin kanssa ”kävelylle” ilman valvontaa, jolloin en voinut olla näkemättä herra Vaitsmanin tyytyväistä ilmettä. Varoitin Dominicia, mutta sanani menivät kuuroille korville. Dominic oli ilmeisesti unohtanut matkamme todellisen tarkoituksen, koska hän oli niin kiinnostunut Sofia-neidistä. Halusin iskeä mieheltä hampaat kurkkuun.
Seuraavana iltapäivänä saimme kutsun nuorten iltaan, jossa nuoret naimattomat miehet ja naiset tapasivat toisiaan. Dominic otti kutsun vastaan tyytyväisenä, enkä minä voinut jäädä pois, vaikka edessä olisi jälleen yksi nöyryyttävä ilta. Meidät otettiin hymyillen vastaan, ja kaikkialla laulettiin, tanssittiin ja syötiin, mutta tunsin oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi.
Silloin näin hänet. Tummat hiukset ja silmät, kaunis vaalea mekko, ei mitenkään poikkeava, mutta silti henkeni salpaantui. Hän tuli lähemmäs, itse asiassa, vaikka vaikea sitä oli uskoa, hän tuli minun luokseni. Sofia-neiti esitteli meidät, ja iloni sammui. Näin, kuinka hän ja Dominic vaihtoivat merkitsevän katseen.
Siitä illasta eteenpäin tapasin Daniela-neitiä aina kuin Dominic halusi olla kahden Sofia-neidin kanssa, eli aika usein. Bisnes sai väistyä rakkauden tieltä. Vladimir hiljeni, koska tiesi, ettei mitään oltu tehtävissä. Dominic oli rakastanut lopullisesti. Turhaannuin, ja neiti sai tuntea sen. En osannut pitää suutani kiinni, mutta se ei suuttanut neitiä. Hän oli pikemmin ihmeissään tai joskus hän vain naurahti. En tietenkään ole myöskään yhtä tyhmä kuin Dominic. Minä viihdyin neidin seurassa, koska hän oli erilainen, mutta rakastumaan en mennyt.
Tappelimme raivoisasti Dominicin kanssa. Kerroin hänelle teoriani Sofia-neidin todellisista motiiveista, eikä hän uskonut minua. Miksi olisikaan? Dominic syytti minua katkeraksi ja kykenemättömäksi rakastamiseen. Lopulta Vladimirin oli erotettava meidät toisistamme. Ajattelin Dominicin sanoja. Ne sattuttivat, mutta olivat totta. Minä
Matkamme loppu oli lähestymässä. Tiesin sen, koska Dominicille tapahtui jotain. Se sai hänet muuttumaan, ja rakkauden haihtumaan miehen silmistä. Hän oli jälleen kylmä ja kova mafiamies. Aivan kuin kahta edellistä viikkoa ei koskaan olisi ollutkaan. Dominic halusi nopeasti pois Isrealista, emmekä häntä syyttäneet.
Yhtenä iltana otin kirjeen povitaskustani. Se piti toimittaa perille, mutta miten? Olin kuitenkin luvannut äidilleni, kuolevalle naiselle. Se oli hänen viimeinen toiveensa. Minulla oli vain yksi mahdollisuus. Daniela-neiti. Hän voisi toimittaa kirjeen perille, jos toimittaisi. Hän oli kiltti, ymmärtäväinen tyttö, mutta olimme ärsyttäneet toisiamme aika lailla. Silti minulla ei ollut muuta mahdollisuutta. Päättäväisesti työnsin kirjeen taskuuni ja suuntasin ulos.
Kurkkua kuristi, sydän hakkasi rinnassa ja minua pyörytti, kun odotin Daniela-neidin avaavan oven. Hän oli hyvin utelias minut nähdessään. Jotenkin ihmeen avulla sain asiani esitettyä, ja hän vie minut työhuoneeseen. Katselin häntä hetken, kunnes aloitin säälittävän tarinani sopimattomasta kesäromanssista, joka päättyi huonosti. Daniela-neiti istui kuunnellen hiljaa, eikä tuominnut tai nauranut. Hän oli vain hämillään ja pahoillaan. Ojensin kirjeen tytölle ja kerroin isäni nimen. Hän lupasi toimittaa sen perille.
Olin jo lähdössä, kun Daniela-neiti pysäytti minut. Käännyin katsomaan tyttöä. Hän hymyili, sanoi jotain ja suukotti minua huulille. Se oli lyhyt suukko. Hänen hyvästinsä. Katsoimme toisiamme silmiin, hän vaaleisiin ja minä tummiin. Se olisi ollut kaunis hetki, jos en olisi niin katkera. Käännyin nopeasti pois ja kävelin pimeyteen. En saanut koskaan tietää, että toimittiko Daniela-neiti kirjeen perille, mutta toivon niin. Sen sijaan sain seurata vierestä Dominicin hiljaista, kylmää tuskaa. Diili lyötiin lukkoon, ja niin matkasimme pois Israelista. Vasta sitten saatoin hengittää.
maanantai, 14. tammikuu 2013
Silmiäni suorastaan kirveli katsella, kun hän laittautui jälleen treffeille. Vielä kolme kuukautta sitten olin hupsuna kuvitellut, että hän rakastaisi minua. Olimme olleet ystäviä jo vuosia, joten minun olisi pitänyt tietää paremmin. Silti ystävyys johdatti läheisyyteen ja siitä yhä suudelmiin. Suudelmiin, jotka polttivat muistoissa ja saivat huuleni kiristymään. Olin ollut tyhmä, eikä se ollut hänen vikansa vaan minun. Typerät luulot ja toiveet olivat johdattaneet minut tähän. Sitä kesti yhden kauniin kesän, kunnes hän "rakastui" toiseen. Sydämeeni jäi vain kipeät viillot. Ymmärsin kuitenkin nopeasti, että mikään siitä ei ollut koskaan ollut aitoa, joten saatoin suojella sydäntäni rikkoutumasta kokonaan.
Hän oli hymyillyt minulle myötätuntoisesti, eikä halunnut menettää ystäväänsä. Olin kuulema ainoa, joka häntä ymmärtää. Hah! Enää en ollut niin tyhmä, että uskoisin siihen. Sanoin harkitsevani asiaa. Kuten arvata saattaa, olemme yhä ystäviä, eikä hän tiedä sodasta, jota kävin sisälläni. Myrskystä, jonka hän oli aiheuttanut. Hän korjaili meikkiään peilin edessä, ja keskityin katselemaan ulos ikkunasta.
"Ostin tämän eilen, mitä pidät?" Hän kääntyi ja osoitti huuliaan. Huulia, jota minun teki yhä mieli suudella heikkoina hetkinä. Äh! Tästä olisi tultava loppu.
"Ihan kiva", sillä miehenä en paljoa huulikiiltoja erottele toisistaan. Tärkeämpää oli koko paketti, ja huh tätä pakettia, joka seisoi viettelevässä vartalonmyötäisessä mekossa edessäni.
"Ihan kiva. No se saa sitten kelvata. Ei tätä varmaa paljoa jää jäljelle tämän illan jälkeen", hän vastasi ja naurahti kepeästi. Virnistin, kun ei voinut muutakaan. Minun teki kyllä mieli hakata päätä seinää, jotta voisin hiljentää sisällä kytevän kaipuun. Saatoin selvitä suhteellisen vähin vammoin, jos niin voi sanoa, mutta se ei tehnyt tästä järjestelystä sen helpompaa.
"Aattelin tota hipsiä jo kotia päin", huomautin varovasti ja kumarruin ottamaan takkini. Hänen silmänsä laajenivat pelästyneenä ja puuterihuisku pysähtyi kesken matkan.
"Et voi hylätä minua näin kriittisellä hetkellä", hän kauhisteli. Huokaisin syvään. Tiesin jo puhelimeen vastatessani, että katuisin tätä, ja olin ollut oikeassa. Osa minusta halusi vetää tämän tytön lähelleen, koskea, suudella ja nauttia siitä hetkestä. En voinut tehdä sitä, vaikka halusinkin. Tai ehkä voisinkin... vielä viimeisen kerran? Kunnes hyvästelisin hänet sydämestäni. Ajatus houkutti. Työnsin ajatuksen mielestäni, kun aivoni vihdoin rekisteröi tytön sanat.
"Millo sun pitää lähtee vai tuleeko se tänne?" Tyttö jatkoi jo täydellisen nenänsä puuteroimista. Minun takiani hän ei koskaan laittautunut näin, eikä hänen ollut tarvinnutkaan. Me olimme vain ystäviä, jotka ylittävät veteen piirretyn rajan. Hitto!
"Tapaamme linja-autoasemalla, josta hän vie minut jonnekin. Kyllähän minä selitin tämän sulle jo", hän huitaisi kättään ilmaan ja seurasin työtön herkkiä sormia. Meillä oli hyvä yhdessä, mutta en enää, vain sanat rakkaudesta eivät riittäneet minulle. Ne tarvitsevat tuekseen tekoja, uskollisuutta, tasapainoa ja sitoumusta. Ei mitään "ikuisesti yhdessä" - juttuja tietty, mutta jotain edes vähän. Luottamusta ja aitoja tunteita, eikä meille oikeastaan ollut niitä silloin, koska me emme olleet todellisia. Voi kuinka selkeästi näen sen. Se oli ollut sokeaa mielihyvän tavoittelua. Läheisyyden tarvetta, muttei koskaan aitoa rakkautta. Ei siitä mitään olisi koskaan tullut. Katselin häntä ja olin yhä varmempi. Tuossa tytössä ei ollut mitään pysyvää, mutta hän oli kaunis ja ihana omalla tavallaan, johon kuului alati vaihtuvat ajatukset ja epävakaus. Hän etsii alati uutta ja hylkää vanhaa: uusia tuttavuuksia, uusia miehiä, mutta vain harvoja ystäviä.
Oli vain huumaava mielihyvä, joka sai sydämeni yhä hakkaamaan rinnassa. Olin vain yksi hänen leikeistään, yksi mahdollisesti monista saman mielihyvän tunteneista miehistä. Hän asetti jalkansa kenkiinsä ja sujautti päälleen takin. En vaivaantunut edes napittamaan takkiani. Seurasin häntä rappukäytävään ja annoin periksi hetken mielihyvän tavoittelulle. Tartuin tyttöä vyötäröstä. Painoin hänet seinää vasten ja suutelin kiiltäviä huulia varovasti. Hän hätkähti, mutta vastasi suudelmaan. Tyttö piti kiinni takin liepeestäni. Kosketin hänen kylkiään ja hiuksiaan varovasti ja vetäydyin irti.
Tytön silmät tuijottivat minua häkeltyneenä. Hän tunsi saman mielihyvän kuin minä. Viimeinen kerta. Tupakoitsijan viimeinen sauhu. Se olin nyt saanut ja nauttinut - oli aika päästää irti.
"Onnea treffeille", huikkasin hymyillen tyytyväisenä ja suuntasin rapusta ulos. Katumus ja mielihyvä taistelivat sisälläni. En ehkä koskaan tule tuntemaan samanlaista juovuttavaa mielihyvää kuin nyt, joten olin viimeisen kerran velkaa itselleni. Kadun päässä käännyin katsomaan häntä vielä viimeisen kerran, eikä tyttö huomannut minua.
"Kiitos, anteeksi ja näkemiin", kuiskasin tuuleen ja jatkoi matkaani lumista katua pitkin.
tiistai, 18. syyskuu 2012
Vartijoilla oli vaikeuksia pitää rimpuilevaa neitiä kurissa. Hänen mintunvihertävät silmät hohtivat vihasta, eikä neiti alistunut tappelematta vastaan. Vartijat eivät jaksaneet enää vastata hänen syytöksiinsä vaan raahasivat hänet pomon puheille. Igor pistäisi niskuroivan tytön kuriin, he ajattelivat. He toivat naisen Igorin työhuoneeseen, jossa mies heitä jo tyytymättömänä odotteli. Hän poltti sikariaan ja loi halventavan katseen huoneeseen saapuneeseen naiseen. Vartijat viskasivat naisen lattialle. He halusivat mahdollisimman kauas pisteliäästä naisesta, joka oli raapinut, purrut ja rimpuillut kuin villikissa. Neiti nousi nopeasti ylös lattialta ja kohtasi Igorin kalsean siniset silmät. Miehet kasvot olivat kuin kiveä. Hänellä voisi olla jopa komeat piirteet, jos ne eivät olisi niin kylmät. Hän veti syvän henkäyksen sikaristaan, kunnes sanoi: ”Te olette päättäneet olla tottelematta minua”. Mies halusi vain tahallaan ärsyttää tätä raivoisaa neitiä, jonka silmissä paloi raivo. Raivo, joka tappaisi Igorin itsensä, jos saisi siihen mahdollisuuden. Igorin uteliaisuus heräsi, sillä hän halusi taltuttaa sen keinolla millä hyvänsä. Vielä nti Volkova hänelle alistuisi. Igor oli siitä varma.
”Miksi tottelisin teitä?”, nainen huomautti kitkerästi. Hän ei päästänyt katsetta irti Igorin kasvoista, ja seurasi hänen jokaista liikettään. Uteliaana, ehkä, mutta ennen kaikkea varautuneena. Igor nousi ylös nahkaisesta nojatuolista ja tuli aivan nti Volkovan eteen. Nainen veti niskansa suoraksi, eikö hievahtanutkaan.
”Koska teillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa”, mies huomautti ja puhalsi savuja huuliensa välistä laiskasti. Nti Volkova peitti kädelle kasvonsa, jottei hengittäisi savua. Igoria ele huvitti.
”Aina on vaihtoehto”, hän huomautti ja tutki huonetta katseellaan. Neiti Alexandra Volkovalla oli herkät kasvon piirteet, pehmeät ja hyvin muodostuneet huulet, sievä nenä ja korkeat poskipäät, mutta ennen kaikkea hänelle oli kiintoisat silmät. Ne olivat kuin hohtavaa jadea. Hetkittäin kylmät kuin kivi, mutta hetkessä niistä hehkui intohimoista valoa, joka pysäytti kylmimmänkin miehen. Igor ei osannut katsoa naista suoraan silmiin, sillä ne haastoivat ja tunkeutuivat syvälle hänen mustaan sieluunsa. Ne näkivät hetkessä kaiken, mutteivät kääntyneet pois, kuten Igor oli olettanut. Kaikki häikäilemättömyys, pahuus tai sairaus ei pelottaneet tätä nuorta naista. Igor kiinnostui. Hän halusi koskettaa tätä naista, varmistaa, että se oli oikea ihminen. Hän vaihtoi taktiikkaansa.
”Ei näin kaunista olentoa saa tappaa”, Igor sanoi suorastaan hellästi ja kuljetti sormiaan pitkin hänen siroja olkapäitään. Nti Volkova oli ylhäisen perheen tytär, mutta hänen isänsä oli turmeltunut ja menettänyt omaisuutensa. Viimeisenä keinona mies oli myynyt kauniin ja hirvittävän ylpeän tyttärensä heille. Nti Volkova seisoi nyt hänen edessään yhtä ylpeänä kuin ennenkin. Nti Volkova huitaisi salaman nopeasti Igoria päin kädellään, jolloin mies tarttui hänen ranteestaan. Igor nykäisi naisen itseään vasten, ja tämä henkäisi yllättyneenä. Heidän katseensa kohtasivat hetkeksi, eikä kumpikaan liikahtanut.
”Et voi taltuttaa minua”, nainen sanoi kylmästi. Igor murahti, ja otti haasteen vastaan. Hän kumartui lähemmäs naisen kasvoja, jolloin hän käänsi katseensa halveksivasti pois.
”Sehän nähdään”, Igor kuiskaisi ja päästi naisen irti.
Alexandra katsoi valkoista taulukangasta neuvottomana. Hänellä oli mieli täynnä ideoita, maalit pöydällä ja sivellin kädessään, mutta nainen ei saanut mitään aikaiseksi. Hän oli päättänyt unohtaa Novikovin(se mies ei ansainnut edes herroittelua hänen mielessään), mutta se ei onnistunut. Novikovin päättäväisyys ei ollut horjunut hänen tottelemattomuudestaan, päinvastoin. Hän piti naisen itsensä lähellä, joten Alexandra näki miestä jatkuvasti. Novikov onneksi oli usein poissa. Hänen huhuttiin menevän rakastajattarensa luo, jota mies piti piilossa jossain talossa. Alexandra oli tukkinut korvansa kaikilta juoruilta. Hän pysytteli huoneessaan ja maalasi tai kirjoitti päiväkirjaansa. Hän kirosi heikkoluonteista isäänsä. Ilman miehen pakkomieleistä uhkapeluuta, ei Alexandran elämä olisi nyt pilalla. Hänet oli myyty kuin esine tänne jumalan hylkäämälle maailmalle, jossa oli aivan omat sääntönsä, eikä niiden mukaan Alexandra ollut mitään arvoa. Hän oli vain mielihyvän saavuttamisen väline, eikä nainen alistunut siihen. Hän piti veistä patjansa alla, eikä pelännyt käyttää sitä. Hänestä ei tehtäisi ”poikien” leikkikalua. Ei missään nimessä. Vaikka hän oli päättänyt unohtaa Novikovin, niin nainen värähti aina kun tämä kosketti häntä. Mies teki sen tahallaan, ja Alexandra tiesi sen, muttei kuitenkaan voinut hillitä kehossaan tapahtuvia reaktioita. Kaikesta kusipäisyydestään huolimatta Novikovissa oli seksuaalista vetovoimaa, jota naisen oli vaikea vastustaa.
"Aioitko maalata minut? Olisin mieluusti mallinasi", tuttu miesääni sanoi Alexandran takaa. Hän kääntyi katsomaan paidatta hänen ovellaan seisovaa miestä ja naisen alavatsassa kuumotti. Alexandra tuhahti.
"Et ole maalaamisen arvoinen", hän huomautti ivallisesti. Se ei pitänyt paikkansa, sillä miehessä oli jotain kiehtovaa ja erikoista, minkä Alexandra oli tuntenut jo ensi tapaamisesta lähtien. Hän ei vain osannut sanoa mitä. Novikov tuli hänen luokseen, kutsumatta(kuten aina) ja kallisti päätään.
"Oletko varma, sillä et voi olla kuitenkaan katselematta minua", Novikov kuiskasi ja kuljetti rystysiään pitkin naisen selkää. Alexandra nielaisi ja värähti. Hän kirosi omaa naisen kehoaan, joka sai hänet tuntemaan kaikkea epäsovinnaista. Ja sitä Novikov halusikin. Hän päätti lähteä leikkiin mukaan.
"Ja sinä haluat juuri sitä, etkä voi antaa minun katsoa ketään muuta", Alexandra vastasi mahdollisimman viettelevästi. Se yllätti Novikovin, mutta positiivisesti, sillä mies virnisti.
"Onko se niin väärin, että haluan pitää kaikkein kauneimman asian itselläni?", mies kysyi kuiskaten. Alexandra nousi ylös tuolistaan ja tuli seisomaan aivan miehen eteen.
"En ole koskaan sinun", hän vastasi ja kuljetti sormeaan pitkin kaulaansa. Alexandra meni jopa niin pitkälle, että avasi muutaman napin paidastaan, myhähti ja kuljetti kätensä rintojensa väliin. Novikovin lihakset nytkähtelivät, ja Alexandra näki kuinka hän kuumeni. Mies tarttui hänen ranteistaan niin suurella voimalla, että yllätti Alexandran.
"En pidä siitä, että minulle esitellään asioita, joita en saa", hän sanoi suorastaan vihaisesti. Alexandra virnisti.
"Mistä tiedät, ettet saa?", hän härnäsi miestä vielä hieman, vaikka se sai naisen omat ajatukset ylikuumenemaan. Naisen sisuksissa polttava liekki sai hänet sanomaan ne sanat, joiden vaikutuksen hän näki nyt Novikovin kasvoilla. Mies piti yhä kiinni hänen ranteistaan ja painoi naisen seinää vasten. Alexandra hengähti ihastuksesta. Hän piti vähän turhankin paljon tästä miehestä, jonka viha oli vaarallista, ellei jopa kuolettavaa, mutta samalla kiihottavaa.
"Et ehkä voi taivuttaa minua tahtoosi, mutta voit tehdä sen perinteisellä tavalla", nainen sanoi ja veti sisäänsä miehen tuoksua.
Igor ei olisi halunnut päästää naisesta irti. Kerran, kun oli jo niin lähelle päässyt. Alexandra silmissä välkkyi leikkisä kiusoitteleva pilke. Igor pystyi melkein sanomaan, että nautti tilanteesta. Hän oli nähnyt heti, ellei myös tuntenut sen syvällä sielussaan, että Alexandra poikkeisi kaikista hänen aikaisemmin tuntemistaan naisista.
"Perinteisellä tavalla?" Igor kummasteli, jonka jälkeen Alexandra naurahti. Se sai miehen päästämään naisen käsistään. Tämä käytti tilanteen hyväksi ja pakeni huoneen toiseen päähän.
"Tiedäthän, minä pukeudun johonkin sinun ostamaasi kauniiseen mekkoon, me syömme, tanssimme tai jotain, ja illalla varaa huoneen ja annat mielikuvituksesi lentää", nainen vastasi ja puri alahuultaan. Ele sai Igorin päättämään.
"Hyvä on. Vien sinut ulos, jos se sitä vaatii", hän murahti.
"Älä nyt viitsi olla tuolla tuollainen, en minä sinuun rakastu tai mitään. Haluan vain, että tiedostat minun olevan ihminen, enkä mikään..." Nainen puri hampaitaan yhteen vihaisesti. Se oli suorastaan suloista Igorin mielestä, mutta enemmän häntä ilahdutti ajatus siitä, mitä nuo hampaat saattaisivat tehdä hänelle. Ei Igor tätä ollut suunnitellut, sillä hän oli varma, että Alexandra antautuisi aikanaan, vaikka pirun ylpeä nainen hän olikin, mutta ehdotus oli järkevä ainakin Alexandran kannalta. Nainen ei koskaan saanut pyytää itselleen mitään, mutta Alexandra oli poikkeus. Hän ei halunnut sormusta käteensä, eikä edes helliä sanoja korviinsa. Hän halusi tulla tunnustetuksi toiseksi ihmiseksi. Igor katseli naista pitkään ja arvostelevasti. Tämä oli todella toinen ihminen, ja nainen.
Igor oli pitänyt lupauksensa, pukuineen kaikkineen. Heillä oli ollut hyvä ilta, jota seurasi erittäin kiihkeä yö, jona ei kyllä kumpikaan nukkunut silmäystäkään. Igor oli saanut haluamansa. Hänet sänkyynsä. Miehen pitäisi olla tyytyväinen, mutta ei. Se yö ei riittänyt hänelle, ja ennen kuin he kumpikaan tajusivatkaan Igor tuli aina toisinaan Alexandran luo. Enää ei vaihettu kiusoittelevia sanoja tai vihjaavia katseita. Mies kohteli häntä kuin omaisuuttaan, eikä nainen halunnut alistua siihen. Hän lukitsi ovensa ja uhkasi ampua Igorille kuulan kalloon, jos hän yrittäisi tulla huoneeseen. Uhkaus ei tietenkään toiminut, mutta mies sai pian huomata, että nainen oli tosissaan. Hän löi, rimpuili, sylki ja solvasi miestä, kunnes tämä päästi naisesta irti.
"En ole omaisuuttasi, ja saat luvan tietää sen!" Nainen huudahti käheästä kurkustaan.
"Sinä olet minun!", miehen ääni jylisi pienessä huoneessa. Se sai Alexandran vavahtelemaan ja tärisemään. Hänen vatsaansa kouristeli ja silmistä valui kyyneliä. Hän ymmärsi hetkessä, mistä oli kyse.
"Ja sinä pilasit minut", hän sai nikoteltua ohuella äänellä. Alexandra pyyhki kosteita poskiaan, ja näki kuinka Igor kalpeni. Nyt tulisi lähtö, nainen ajatteli pelokkaana. Mies hiljeni, ei järkytyksestä eikä vihasta vaan torjunnasta. Sanaakaan sanomatta Igor käveli ulos huoneesta ja lähti vielä saman päivän aikana. Alexandra istui lohduttomana sängyllään ja laski kätensä vatsansa päälle. Miksi hänen piti olla nainen? Ja miksi juuri tuosta miehestä? Ei kukaan muukaan se voinut olla, sillä Igor oli pitänyt huolta, ettei Alexandra tavannut miehiä. Hän oli kuullut niistä lukuisista naisista, joiden elämä oli raskauteen päättynyt. Toisaalta Igor oli säästänyt yhden naisen hengen. Cassandran. Naisen, joka rakasti Igoria. Nainen painoi kasvonsa käsiinsä pelokkaana, ja rukoili, että saisi elää. Hän ei oikein ymmärtänyt, mikä sai naisen pitämään kiinni tästä elämästä, joka ei ollut minkään arvoista.
Igor puhisi raivoa. Hän otti jatkuvasti asettaan esille ja ihaili sen vahvaa piippua. se olisi niin helppoa vain kävellä Alexandran huoneeseen ja päättää naisen elämä. Hän oli pilalla, eikä Igor haluaisi nähdä naista enää koskaan. Hän yritti vakuuttaa sen itselleen, kun makaisi öisin Cassandran vieressä, mutta Alexandra silmät kummittelivat häntä unissa. Ne vaativat elämää. ne vaativat, kiusasivat ja haastoivat, kunnes Igor ponnisti istumaan vihaisena. Cassandra heräsi ja katsoi miestä unisena. Igor ei ollut häntäkään voinut tappaa. Mies oli tulossa pehmeäksi, eikä se ollut hyvä. Ei ollenkaan, kohta kaikki miehet, vartijatkin, seuraisivat hänen esimerkkiään ja pitkään tiukasti noudatetut säännöt menettäisivät arvonsa. Igor ei halunnut puhua Cassandralle Alexandrasta, vaikka hän näki loukkaantuneet kyyneleet naisen silmissä. Hän tunsi, kuinka Cassandra oli mustasukkainen. Nainen ilmaisi sen käytöksellään ja kysyvillä katseillaan.
"En tapa häntä, sillä mafia tarvitsee perillisen", mies totesi hiljaa ja haluttomasti. Hän katseli Cassandraa, joka käänsi hänelle selkänsä. Hän oli vain muutama vuosi sitten synnyttänyt Igorille pojan, mutta mies tiesi, ettei se kelpaisi mafian perilliseksi. Hän vain tunsi sen ytimissään. Se loukkasi suuresti Cassandraan. Heillä oli ollut hieman kireät välit koko Alexandran raskauden aikana. Cassandra luuli Igorin rakastavan sitä toista naista, kerran tämän poika kelpaisi, mutta hänen ei. Igoria ajatus huvitti suuresti. Ei Alexandraa voinut rakastaan. Eikä hän rakastanut, se oli Cassandralle jo aikoja sitten selvinnut. Ja niin Alexandra sai elää.
Nainen rukoili jumalilta poikaa. Hän voi pahoin aamuisin ja olo heikkeni aina iltaa kohden. Igoria nainen tapasi enää harvoin, eikä kertaakaan sen jälkeen, kun mahan kasvamisen saattoi erottaa. Hän katseli kumpua peilistä uteliaana. Ei hän koskaan ollut Igoriin rakastanut, niin hupsu nainen ei sentään ollut, mutta syntymätön lapsi oli aivan toinen asia. Se oli osa häntä ja kasvoi hänen sisällään. Se oli täysin luonnollinen ja biologinen ilmiö, raskaus, mutta se vaikutti niin ihmeelliseltä. Alexandraa väsytti toisinaan, ja hän oli valmis luovuttamaan, silloin tuo tuntematon olento liikahti hänen sisällään ja nainen rakastui. Hän rakastaisi kaikella sydämellään tätä pientä lasta, sillä kenellekään muulle se ei kelvannut. Kukaan tässä maailmassa ei tarvinnut tai edes välittänyt hänestä niin kuin tuo syntyvä lapsi. Se piti Alexandran mielen korkeana. Hän oli toisiaan melkein onnellinen, mutta vain melkein, sillä Igorin halventava katse tappoi kaiken ilon. Se palautti naisen takaisin todellisuuteen. Todellisuuteen, jossa hän oli vain "vioittunutta ja arvotonta tavaraa", kuten Igor oli sen ilmaissut. Hän oli halunnut olla vain arvostettu ihminen, mutta tämä maailma oli nujertanut sen mielikuvan nopeasti. Igor oli toisinaan jutellut ja kuunnellut häntä arvostavasti. Tietenkin he olivat riidelleen useaan otteeseen, kun nainen ei ollut suostunut hyväksymää mafian sääntöjä. Igor oli aina hänet nujertanut, mutta mies näytti nauttivan siitä. he nauttivat toistensa seurasta, ja kiusoittelivat toisiaan. Alexandra sätti Igoria, mutta hänen piti aina varoa tiettyjä aiheita. Ne liittyivät Cassandraan. Tietenkin Alexandra oli utelias, mutta piti kielensä kurissa. Hän oli sattumalta nähnyt Cassandran pienen pojan, Andrein. Hänellä oli todella erikoisen vaaleat silmät ja äitinsä punainen tukka. Poika oli onneton, joten Alexandra oli pidellyt häntä sylissään hetken. Hän myös näki Igorin ensimmäisen pojan, Vladimirin, hiljaisen, hieman pullean ja pelokkaan pojan. Vladimir ei päästänyt ketään lähelleen, ja itki aina hoitajan ottaessa hänet syliinsä. Hoitajat kohtleivat pieniä poikia väärin, joten Alexandra pelkäsi oman lapsensa puolesta. Hän oli itkenyt sinä iltana, mutta synnytys läheni jokaisena päivänä, eikä pelko muuttanut sitä tosiasiaa. Hän istui usein sänkynsä päädyssä ja rukoili jumalaa pelastamaan hänen sielunsa, jonka houkutus oli tuhonnut. Alexandra ei ollut syntynyt pahaksi, mutta sairaus kietoi hänet otteensa ja vienyt hänet matkalle, jolta nainen ei palaisi.
Igor istui liikkumatta ja kuunteli, kuinka Alexandra vaikersi oven toisella puolella. Hän ei olisi halunnut olla paikalla synnytyksen alkaessa, mutta nyt oli myöhäistä lähteä. Alexandra huusi kivuissaan. Hän kuuli hoitajien liikuskelevan huoneessa levottomina. Kaikki ei sujunut hyvin, ja Igor mietti kuolisiko Alexandra nyt. Se olisi naiselle oikein, kun oli sääntöjä rikkonut ja säästäisi hänen luotejaan. Jos lapsi olisi tyttö Igor ampuisi sen ja Alexandran heti synnytyksen jälkeen. Hän latasi jo aseensa valmiiksi. Yhtäkkiä huuto loppui. Huoneeseen laskeutui rikkomaton hiljaisuus ja Igor kuuli oman sydämen sykkeen rintalastaansa vasten. Hän oli kiihtyneessä tilassa, eikä ymmärtänyt miten se oli mahdollista. Ei hän Alexandrasta välittänyt tippaakaan, mutta miehen oli pakko myöntää, ettei se pitänyt paikkaansa. Hän halveksi naista, mutta hänen säihkyvät, pilkalliset, polttavat ja samalla jäätävät silmät olivat miehen mieleen painuneet lähtemättömästi. Ne eivät tuominneet tai pelänneet häntä. Ne näkivät kaiken, mutteivät värähtäneetkään. Alexandra oli niin pirun ärsyttävä nainen, sillä heidät oli veistetty samasta puusta. Nainen vain pelasi tätä sairasta peliä häntä paremmin. Kerta toisensa jälkeen nainen nöyryytti, satutti, kiihotti ja leppyytti häntä, eikä Igor enää tiennyt mitä hän oli alun perin halunnut. Hän suuteli Cassandraa ja kietoi kätensä hänen ympärilleen öisin, mutta koskaan ei nainen ollut saattanut häntä saman laiseen tilaan kuin Alexandra. Nainen tuntui melkein epäinhimilliseltä, kunnes hän jälleen paljastui naiseksi. Kuten tänäänkin. Igorin havahdutti todellisuuteen lapsen parkaisu. Siitä ei voinut sanoa, kuuluiko se pojalle vai tytölle. Igor ei liikahtanutkaan.
Alexandra oli menettänyt synnytyksessä paljon verta, mutta hän silti etsi kuumeisesti katseellaan lastaan. Se oli onneksi poika. Hetken päästä hoitaja toi lapsen naisen syliin. Alexandra painoi pojan rintaansa vasten ja huokaisi:
"Dominic". Juuri silloin Igor astui huoneeseen. Hän loi ainoastaan yhden katseen lapseen. Mies kalpeni, eikä Alexandra kyennyt lukemaan hänen kasvojensa ilmettä. Se oli jotain kauhun, vihan ja jonkun muun tunteen sekoitusta. Alexandra tiesi, että hän oli synnyttänyt erityisen lapsen. Poika nukkui äitinsä sylissä tyytyväisenä, eikä Alexandra vaihtaisi tätä hetkeä mihinkään, ei edes vapauteensa. Hänet oli kohtalo johdattanut Igorin luo, jotta tämä ihmeellinen pikku poika olisi voinut syntyä maailmaan.
"Pikkuiseni, sinä tulet muuttamaan tätä maailmaa. Sinusta tulee hieno, hyvä ja kunniallinen mies, eikä isäsi kaltainen. Tulet rakastamaan uskollisesti kuin joutsen, etkä tule taipumaan vihan ja halveksunnan edessä. Kukaan ei voi viedä ylpeyttäsi, rohkeuttasi ja älyäsi. Sinusta tulee ihmeellinen, ja olen otettu, että juuri minä sain sinut tälle maailmalle synnyttää. Sairaudesta syntyi jotain niin kaunista, että saan kuolla nyt tyytyväisenä. Luovutan kaiken käyttämättömäni rakkautteni sinulle, jotta voit sen aikasi kahdenkymmen vuoden päästä suoda arvoisellesi naiselle, ja rakastat häntä hyvin. Kyllä äiti poikansa tuntee", Alexandra suukotti hellästi Dominicin otsaan ja nukahti.
Kuten arvata saattaa, ei tällaisella tapauksella ole onnellista loppua. Vladimir, Andrei ja Dominic saivat pitää "äitinsä" vuoden verran, mutta Alexandra ei koskaan nähnyt poikansa ensimmäistä syntymäpäivää. Hän rakasti kaikkia kolmea pientä miehen alkua kuin emo pentujaan. Igor ei enää koskaan koskenut naiseen synnytyksen jälkeen, eikä Alexandra ikävöinytkään miestä. Hänestä ei koskaan tulisi rouva Novikovaa, eikä mitään muutakaan. Hän oli vain yksi mafian historian nimettömistä naisista, jotka pitivät vääristyneen maailman tolpillaan ja jatkumassa, mutta Alexandra ei tiennyt aikanaan omaa arvoaan. Hän oli ensimmäinen nainen, joka oli tunkeutunut miesten maailmaan ja vaatinut kunnioitusta itselleen naisena. Ja kaikkien sääntöjen vastaisesti hän oli sen saavuttanut, täten tehden historiaa. Alexandra oli alku tapahtumaketjulle, joka tulisi ravisuttamaan mafiaa pahanpäiväisesti. Igor oli sen tiedostamattomasti tiennut jo heidän ensi tapaamisestaan, joten naisen pitäminen elossa vaarantaisi koko mafian nykyisen olemassa olon. Nainen oli kumonnut säännöt, pilkannut ja halveksunut niitä, eikä kukaan (varsinkaan nainen) ollut sitä tehnyt aikaisemmin. Joten loukatun ylpeyden, vihan ja pelon sokaisemana Alexandran elämä päättyi Igor aseen piipusta yhtenä pimeänä ja lohduttoman kylmänä talvi-iltana.
