Huoneessa ei ollut enää ketää, mutta kuulin hyräilyä jostain. Se kantautui ulkoa, joten hiljaa hiivin parvekkeelle. Siinä hän oli. Dmitrin äiti, Sofia. Tiesin, että olin kuullut melodian aikasemmin. Sofia ripusti liinavaatteita kaiteelle kuivumaan. Arasti astelin hänen luokseen.
- Saanen auttaa? Ehdotin naiselle, sillä korissa oli huomattava määrä vielä ripustettavaa. Olin ollut vain vieraana talossa, mutta näin miten  pitkää päivää tämä nainen oli tehnyt. Eikä hän koskaan ollut valittanut, tai pyytänyt apua. Otin yhden lakanan käsiini. Se oli valkeaa kuultavaa kangasta, hento ja hieno. Sofia väläytti minulle hänen vieraanvaraisen hymyn. Aito se oli, tavallaan, mutta selvästi osoitettu vieraalle. Sirot kasvon piirteet, nappi silmät ja upeat suklaiset kiharat, juuri niin kaunis kuin Dmitrin äidin pitäisikin olla. Lämmin ja lempeä. kuten Israelissa oltiin.
- Kaunis melodia. Onko se jokin kehtolaulu? Tiesin tasan tarkkaa, mikä se melodia oli. Dmitri oli laulanut samaa minulle monena kylmänä talviyönä. Haikeat muistot täyttivät mieleni, ja tuskin huomasinkaan kuinka Sofia nyökkäsi.
- Se on kulkenut äidiltä lapselle jo monen sukupolven ajan, nainen hymyili. Autoin häntä ripustamaan viimeisen lakanan.
- Mistä se kertoo? Päätin udella, vaikka tunsin oloni liian tuttavalliseksi. Olinhan tavannut naisen vasta kolmannen kerran elämässäni. Silti ahdistava tehtävä painoi rintaani, enkä voisi välittää sitä vaikeaa viestiä, ellen pääsisi lähemmäksi Sofiaa.
- Se kertoo halusta suojella rakastaan kaikelta pahalta, ja miten usko saa pahimmankin pimeän väistymään, Hän selitti. Silmissä katse muuttui, tunsin tuon katseen. Sielua raastavan kaipuun, ja tunsin sen kuin omanani. Sillä hetkellä, täällä katsellessa tuota upeaa naista, ymmärsin. Kaiken sen kylmän kivisen kuoren alle hautautui ikävä, ja miten taitavasti mintunväristen silmien taakse piiloutui syvä ja uskollinen rakkaus.

En voinut enää leikkiä, sillä oli havahduttava todellisuuteen. Minulla ei ollut mitään oikeutta omiin tunteisiin, sillä kaikki, mitä olin kuului toiselle. Tuli seurata sääntöjä, jos halusi olla satuttamatta muita. Millään tai kellään ei ollut mitään väliä. Vähän hauskaa illanviettoa, muttei mitään henkilökohtaista. Kukaan ei saisi päästä kuoren läpi, mutta miten pystyisin vastutamaan täydellistä huomaavaista miestä, jolla oli huumoria ja rahaa, joilla oli kaikkea mitä nainen voisi vain unelmissaan kuvitella?  Olin suoraan sanottuna aivan helvetin onnellinen sen miehen lähellä. Pelkäsin pienen murjotun sydämeni puolesta. Yhtäkkiä kaikki ihana ja kaunis ympärilläni, tuntui tukahduttavan minut. Sain katsella, jotain mitä en koskaan voisi saada. Olin vakaasti päättänyt, ettei Avi olisi mitään vakavaa. Ja nyt?
Hän oli esitellyt minut suvulleen, perheelle, joka oli hurmaava ja rakastava. Ehei. Olin heille Avin heila, ja se kävisi päinsä. Välittäisin viestin tavalla tai toisella Sofialle, ja hankkiutuisin Avista eroon. Miten voisin satuttaa sitä miestä? Niin paljon, ettei hän lähtisi perääni tai ikävöisi minua? Pystyinkö siihen?
- Chelsea? En ollut huomannut, miten Sofia oli minua tarkkaillut koko ajan. Olin unohtanut koko naisen olemassa olon. Hän laittoi kätensä olkapäälleni.
- Niin? Säpsähdin kosketusta ja  nostin katseeni naiseen. Katselin häntä, ja toivoin kuolevani pois.
- Onko kaikki hyvin? Sofia vaikutti aidosti huolestuneelta. En saakelissa ollut(anteeksi kielenkäyttöni) kovanpintainen mafiamies. Olin vain hupsu tyttö, joka oli vedetty mukaan tahtomattaan, tyttö joka rakastui väärään mieheen, ja joka ei kestäisi painetta. Pian saavat sielä vain lakaista viimeiset murut minusta ulos. Heille minulla ei ollut edes nimeä, tai minkään näköistä arvoa. Sain liian haastavan tehtävän kontolleni, mutta tiesin vallan hyvin, että olin hänen ainoa toivonsa.
- Ikävöin vain häntä niin kovasti, nyyhkäisin. Nyt oli pistettävä näyttelijälahjat peliin, enkä voisi vakuuttaa tuota naista. Hän oli ihan samanlainen valheenpaljastin kuin Avi. Kaivoin paitani alta riipuksen, jonka Dmitri oli minulle antanut. Tiesin Sofialla olevan täysin samanlainen riipus myös omassa kaulassaan. Nainen oli pitkään hiljaa. Hän oli siis huomannut riipuksen.
- Tiedän, että olet Dmitrin äiti, kuiskasin hyvin hiljaa, sillä ei koskaan voinut tietää millä seinällä ne korvat oli.

Sofia aisti saman, joten hän pyysi minua seuraamaan huoneeseensa. Nainen sulki oven huolella ja ohjasti minua istumaan pieneen nojatuoliin. Huone oli hyvin kodikas, enkä edes huomannut lukemattomia somia yksityiskohtia verhoissa ja sängynpäälisissä. Naisen olemus oli täysin muuttunut, kun hän toi laatikostaan kuvia. Tunnistin Dmitrin, vaikka kuvassa olikin hyvin suloinen pieni vauva. Hän kertoi lempeällä, melkein haaveilevalla ääneellä Dmitristä ja pojan isästä Dominicista. Miten hän oli miestä vihannut ja halveksinut, mutta lopulta luovuttanut koko sielunsa tälle. Tunsin yhteväisiä piirteitä omista ajatuksistani Dmitriä kohtaan. Naista paino rakkauden lisäksi hyvin vahva ahdistus, miten Sofia varmasti kaipasikaan elämänsä ainoaa rakkautta. Omaa pientä poikaansa, jota ei enää koskaan tulisi näkemään. Tunsin Dmitrin aivan eri valossa.
En lapsena, vain hyvin katkerana ja vihaisena nuorena miehenä. Poikana, joka oli menettänyt äitinsä, ja purki sen kaiken vihan kapinointina. Hän oli tehnyt elämässään asioita, jota Sofia ei varmaan edes halunnut tietää. Kertaakaan en pelännyt sitä vihaa, päinvastoin. Dmitriä huvitti juuri se, kuinka hän sai minulta samalla mitalla takaisin. Luulin itkeväni, mutta itseasiassa hymyilin. Kerrankin joku, jolle pystyin kertomaan Dmitristä. Kirje poltteli taskussani. Tiesin, jos annoin sen, oli tehtävä suoritettu.  
- Dominic on muuttunut kertomastasi paljon, huomautin hiljaa. Sofia hymähti, ja keräsi kuvat takaisin pieneen puiseen laatikkoon. Hän laittoi sen varovasti takaisin paikalleen, ja sulki laatikon hiljaa. Hetken Sofia näytti unohtaneen nykyisyyden. Nainen oli mielessään jälleen 16-vuotias, jolloin hän oli Dominicin ensi kertaa tavannut. En voinut olla hymyilemättä. Tein sitä samaa joskus itsekin. 
- Tiedän, että hän on yhä sama mies, Sofia sanoi päättäväisesti. Totta kai Sofian piti siihen uskoa. Heidän ikuiseen rakkauteensa.
- Mulla on sulle jotain, varoen ojensin kirjeen naiselle. Se oli vähän kärsinyt viimeisen puolen vuoden aikana, jonka olin sitä kantanut. Sofia havahti taaksepäin. Hänen kasvojensa väri vaihtui hetkeksi. Hymähdin surullisesti, ja nousin hitaasti ylös.
- Jätän sinut lukemaan rauhassa, huomautin ja suljin huoneen oven perässäni, ennen kuin Sofia ehtisi reakoida mihinkään.

Kulkiessani pitkin käytävää takaisin makuuhuoneeseeni tein päätökseni. Aamulla valittaisin päänsärkyä, ja vetäytyisin huoneeseeni aamupäiväksi. Sen aikana pakkaisin tavarani, ja tilaisin taksin lentokentälle. Minulla ei ollut enää mitään syytä jäädä Israeliin. Viesti oli toimitettu. Kaikkialla oli hiljaista, ja se teki yöstä hyvin ahdistavan. Minun pitäisi hyvästellä Avi, eikä se oikein ollut vahvin lajini. Varsinkaan kun en halunnut lähteä. Englannissa oli hyvä olla. Oli työ, ystäviä, kiva kämppä ja... Avi. Muutaman kuukauden kestänyt suhde oli tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jääminen olisi hyvin itsekästä. Ja väärin Avia kohtaan.
Todella väärin, sillä se mies ansaitsi jonkun ihanan vaimon, joka voisi saada lapsia. Avi ei tiennyt edes saamastani keskenmenosta, sillä olin pitänyt hyvää huolta, etten ollut sen aikana Englannissa, jotten vain joutuisi johonkin Avin omistamista sairaaloista. Hän ei tiennyt mitään, eikä edes totuutta. Nyt oli hyvä aika lähteä, neljän upean kuukauden jälkeen. Pujahdin makkuhuoneeseeni, mutten meenyt sänkyyn. En voisi nukkua tänä yönä. Itkisin itseni turraksi, jotta olisi helpompaa päästä irti. Istuisin ja katsoisin pimeään, eikä kukaan saisi huomenna tietää mitään. Paitsi Sofia, mutta hänellä oli suuremmat huolet mielessään. Istuin korituoliin, jonka olin raahannut ikkunan viereen.
- Avi. Odottaisin, että saisin miehen huomion. Olet upea mies, paras heti Eliaksen jälkeen, ja ansaitset itsellesi jonkun, joka... Yön ensimmäinen kyynel valui pitkin poskeani.  Tästä tulisi todella pitkä yö. Se iski kuin salama, aivan yhtäkkiä: En enää ikinä nukkuisi Avin vieressä tai joisi sitä jumalaista kahvia, jota hän laittaa aamuisin. Minua heikotti, ja kieltämättä myös pelotti. Chelseaa ei ole luotu kulkemaan yksin, siinä Elias oli osunut naulan kantaan.
- Avi. Tämä on ollut hauskaa, mutta... Ei, Pudistin päätäni. Kiedoin käteni silkkisen tyynyn ympäri.
- Luulen, että on parasta puhaltaa peli poikki, ennen kuin.. Hitsi mä oon tyhmä! Heitin sen tyynyn toiselle puolelle huonetta. Ihan miten vaan. Tässä oli koko yö aikaa miettiä. Tatomattakin aloin hyräilemään sitä samaa kehtolaulua hiljaa. Tosin minua ei mikään pimeydestä pelaistaisi.