- Mä lähen Saksaan! Janice hihkaisi iloisesti. Tätä Michael oli pelännyt, salaisesti toivonut ettei hän menettäisi parasta ystäväänsä. Monen monta sydämen lyöntiä poika kuuli korvissaan, ennen kuin hän pystyi asian edes sulattamaan. Michaelin ilme ei värähtänytkään, vaikka hänestä tuntui kuin joku olisi iskenyt puukon hänen sydämeensä. 

- Sehän on oikein hauskaa, Michael vastasi foneettisesti. Vuosien seurapiirit tekivät nyt palveluksen.

- Oon niin rakastunut... Robert on vaan jotain... Janice nappasi Michaelia käsistä, eikä huomannut ystävänsä kireää ilmettä. Janice painautui pojan rintaa vasten ja huokaisi.

Hän ei voinut olla muuta kuin onnellinen. Jatkuvaa hymyä, joka sai talon muut asukkaat ärsyyntymään. Janice oli varma, että Robert oli se oikea. Hän on fiksu, komea, ja ennen kaikkea hyvä mies, joka arvostaa Janicea. Hän sanoo suoraan mitä ajattelee, eikä koskaan ole lipevä. Jo ensimmäisestä katseesta Janice oli myyty.

- Robert on hyvä mies, Michael vastasi. Hän hengitti pinnallisesti, torjuen kaikki lämmönväristykset kehossaan. 

- Oot sä nyt ihan varma? Poika ei halunnut pilata ystävänsä onnea, mutta Robert oli ollut englannissa alle kuukauden, ja vaikka Janice olisikin rakastunut, niin Michael piti suunnitelmaa hulluna. Hypätä nyt melkein tuntemattoman miehen mukaan, alaikäisenä, toiseen maahan. Se sai ainakin Michaelin hermostumaan. Janice oli hänelle kuin perhettä, tärkeä osa pojan elämässä, eikä hän voisi antaa ystävänsä tehdä ehkä elämänsä suurinta virhettä.

- Isi kysy tota ihan samaa, eikä teijän tarvii huolehtii must. Mä tiiän, ei, mä tunnen, et tää on just sitä mitä mun pitää tehä, Janice vastasi. Tytön kasvot hehkuivat nuoruuden rakkautta. Sitä huuman tuomaa onnea. Michaelia sattui, eikä hän voisi tehdä mitään.

Pian hän menettäisi parhaan ystävänsä. Hän menettäisi jotain niin tärkeää, ettei poika halunnut ajatella asiaa juuri nyt. 

- Mä meen kansainväliseen kouluu, ja... Michael hymyili Janicelle. Tyttö oli onnellinen. Se oli ehdottomasti tärkein asia. Hän kietoi kätensä Janicen ympäri. Oli turhaa saada tytön päätä kääntymään, joten hän voisi tukea Janicea. 

- Mul tulee ikävä sua, Michael ilmaisi itseään kuivasti, kuten hän kuuli äänestään. 

- Onhan puhelin keksitty, ja netti ja voin tulla käymää. Ei oo kyse siit, ettei nähtäis enää, Janice kuulosti hieman levottomalta. Micheal hymyili myötätuntoisesti.

Hän pyyhkäisi hiussuortuvan Janicen kasvoilta, ja vastusti kuisausta puhua.

- Ja jos pääsen siihen kouluun mihin halusin, niin matka on hieman pitempi, Michael huomautti. Janice rypisti kulmiaan. 

- Tiiän, et ois pitäny kertoo aiemmin, mut se kaikki ol hyvin epävarmaa. Hain hevostalouden koulutusohjelmaan Houstoniin, poika selitti. Janice astui askeleen taaksepäin. Tyttö näytti hieman loukkaantuneelta. 

- Ja millo ajattelit kertoo mulle? Hän sanoi, ja katseenseen ilmestyi syyttävä pilke.

- Ku tulis hyvä aika, Michael huokaisi.Hän istui alas Janicen sängylle. Janice sulatteli uutista hiljaa. Tyttö oli jähmettynyt paikoilleen, keskelle huonettaan.

- Ite oot lähös Saksaan, joten...

- Sillä ei oo merkitystä. Sun ois pitäny kertoo mulle! Sun parhaalle ystävälle, Janice kivahti. Muutama minuutti sitten hän oli ollut iloinen, onnellinen, mutta nyt Michael, hänen oma Mikki hiiri, oli muuttamassa toiselle puolella maailmaa. Janiceen iski ennen kaikkea pelko. Se mitä heillä oli. Ystävyys, jota Janice ei eläissään ollut kokenut. Michael oli todiste, että oli olemassa niitä hyviä jätkiä, sillä Mike, kuten hän ystäväänsä kutsui, oli niistä parhaista. Fiksu, kohtelias, lämmin, herkkä... Ja nytkö kaikki päättyisi?

- Mä halusinki, mut en vaa pystyny, Michael haki Janicen katsetta.

- Ja toi on sun syys? Sä et vaan pystynyt?! Janice mulkaisi poikaa murhaavasti. Michael ponnisti ylös, ja tarttui Janicen käsistä. Tyttö yritti päästä irti, mutta hän piteli käsiä tiukasti, joten Janice luovutti.

- Sä saat siis rakastua, ja muuttaa Saksaan? Ja mun pitäis paijata päähän, ja jäädä odottamaan tänne kun neidillä on taas aikaa vai? Mulla on päämäärä, unelma, sä tiesit sen. Ja kun sä et oo tääl, niin mikään ei estä mua lähtemästä. Ja jos tää ystävyys on niin syvä, ku mä tunnen, niin me ei unohdeta toisiamme, tai ainakaan mä en unohda sua... Michael antoi suojamuurinsa kaatua. Hän pelkäsi melkein itkevänsä kohta, muttei halunnut paljastaa suurinta salaisuuttaa; rakkauttaan Janicea kohtaan. 

Janice puri huultaan. Tätä puolta ystävässään hän ei ollut nähnyt. Suorasanaista, epätoivoista mutta aitoa Michaelia. Silmät, jossa oli yleensä niin tyyni katse, olivat nyt lasittuneet. Hän näki Michaelin kiihtyneen. Ja hän halusi tuon pojan lähellä.

- En mäkää unohda sua ikin, tyttö kuiskasi.

- Sul on Robert, Michael huomautti huokaisten. 

- Ja sul sun unelma, Janice vastasi lempeästi. Michaelin katse putosi maahan, ja hän päästi irti Janicen käsistä.

- Nii, poika huokaisi. Janice näki, kuinka Michael vetäytyi takaisin kuoreensa, sillä hetken päästä kun Mike katsoi häneen, poika oli taas tyyni.

- Mikset sä kerro mulle? Janice kysyi. Hän halusi tuon katseen itselleen. 

- Ei ole mitään kerrottavaa, poika vastasi. Janice kosketti Michaelin poskea.

- Ootko varma? hän kysyi. Poika värisi ja nielaisi. 

- Olen, hän totesi. Janice huokaisi, sillä tuo katse kieli jotain muuta. Tietenkään Mike ei jakaisi sitä hänelle, sillä pojalla oli tietty oma tila, jonne ei pääsisi kukaan. Kukaan ei saisi tietää mitä pojan päässä oikeasti liikkui. Janice oli hyväksynyt sen, mutta nyt se häiritsi häntä. He olivat olleet parhaita ystäviä useampia vuosia, joihin oli kuulunut tappelua, itkua ja naurua, mutta yhä edelleen poika piti kiinni omasta tilastaan. Hän halusi ravistaa poikaa, ja huutaa: Kerro mulle! Michael kohtasi hänet silmästä silmään, eikä se harjoiteltu itsekuri pettänyt, vähän mureni reunoilta, muttei koskaan pettänyt.

- Mun pitää varmaa lähtee. Huomen on aamutalli, Michael kääntyi ympäri. Se oli köyhä tekosyy, mutta muuta hän ei keksinyt.

- Moikka, Janice inahti. Hän katsoi kuinka Michael sulki oven perässään. Janice kuuli kuinka Michael käveli portaat alas. Hetken päästä ulko-ovi painautui hiljaa kiinni. Tyttö istui liikkumatta, eikä oikein tiennyt mitä ajatella.

 

Michael vilkaisi taakseen. Talo, jossa hän oli viettänyt monet illat, seisoi paikallaan. Se aina yhtä kutsuva, yhtä varmasti muuttumaton. Micheal lisäsi vauhtia. Hän käväisi hakemassa takkinsa tallista, jonka oli sinne aiemmin päivällä unohtanut. Tallissa oli vielä valot, mutta ketään Michael ei nähnyt. Hän käveli käytävän läpi satulahuoneeseen.

Takki oli nostettu nurkassa olevan nojatuolin selkämykselle. Michael nappasi sen käteensä, kun hän kuuli: - Mike. Janicen kaksoisveli Jason toi juuri varusteita takaisin.

Hänellä oli yhtä vihreät silmät kuin siskollaan, mutta Janicen oli kirkkaammat.

- Ai moi, Michael kommenttoi.  

- Mikäs nyt miestä masentaa? Jason kysyi oikein leveästi virnuillen. Hän ei päästäisi Michaelia lähtemään, kyllä se oli varmaa. Poika huokaisi. 

- Janice kertoi lähdöstään, hän virkkoi. Michael seisoi ovella. Hän olisi vain halunnut lähteä kotiin. Kauas kaikesta. Kauas Janicesta. Jason taisi aavistella mitä pojan mielessä liikkui. 

- Tuu tänne, hän vastasi ja taputti sohvaa. Vastahakoisesti Michael tuli huoneen läpi ja istui kuluneella nahkasohvalle. Hetken pojat olivat hiljaa, kunnes Jason totesi: - Sä rakastat mun siskoo. Michael ei voinut katsoa Jasoniin, mutta nyökkäsi hitaasti.

- Silti sä annat sen lähtee Robertin mukaan? Tyhmäkö sä oot? Jason suorastaan sätti poikaa, mikä lisäsi hänen turtunutta oloaan. 

- Janice on onnellinen, emmä voi... Jason nosti kätensä ilmaan keskeyttäen Michaelin.

- Se voi olla "onnellinen", mut sua se oikeesti rakastaa, hän huomautti. Michael nosti kummastuneen katseensa Jasoniin. Poika näytti ihan vilpittömältä. 

- Te ootte oikeest niin erottomattomia, kuin sokeri ja suola. Mikään ei maistu miltään ilman niitä, Jason jatkoi. Michael kohautti olkapäitään. 

- Hän ei edes tiiä, hän huokaisi. Jason asetti kätensä Michaelin olkapäälle. He eivät aina olleet tulleet toimeen, mutta hän tiesi, että Michael oli juuri mitä hänen siskonsa halusi. Michael ja Janice olivat aina olleet kuin pariskunta, tosin ilman seksiä. 

- Kyl se tietää, ja jos ei, niin tulee sen tajuamaan pian. Vannon, et Janice ilmestyy sun luo ennen kuun loppua, Jason vakuutti.

- Kiitti hei, ku yrität piristää, Michael ponnisti ylös. Hän torjui kaiken kuulemansa, sillä turhaa toivoa hän ei kestäisi. Jason huokaisi. Hän oli ainakin yrittänyt. Michael puki takkinsa päälleen, käveli ulos tallista ja vannoi, ettei murtuisi pieniksi palasiksi ainakaan vielä.