Meitä oli kuusi. Kuusi ylpeää miestä valmiina vastaanottamaan kunniamitalin. Juhlatilaisuus oli hyvin koruton, mutta ylellinen. Ensin haukkuvat, pieksevät ja orjuuttavat niskalimassa, jonka jälkeen selvinneet palkittiin. Jokainen miestä oli kokenut höykytykset ja sodan kauhut, jokainen meistä oli menettänyt hyviä miehiä joukoistaan, mutta silti seisoimme kaikki pestynä ja puhtaana. Olkoon, että jouduimme tällä kertaa nöyrtymään talven pakkasille ja sitkeille suomalaissotilaille. Resurssit olivat puutteelliset, rahalla pelattiin paljon, mutta kukin miestä oli tehnyt parhaansa. Synkässä metsässä luonnon armoilla ei paljoa naurattanut, mutta nyt se kaikki oli takanapäin. Everstit, luutnantit ja muutkin miehet saivat ansaitsemansa tunnustuksen. En halunnut ajatella, kuinka monta elämää tuhoutui noina kurjina vuosina, sillä silloin en koskaan voisi karistaa haamuja mielestäni.  Sali oli koristeltu erilaisilla kuusi köynnöksillä.  Ojensin takkini tytölle, kun astuimme sisään. Tummat hiukset ja siniset silmät välähtivät näkökenttäni reunalle. Minun oli pakko palata neidon luo. Hänellä oli upea vaalea iho, sievät venäläiset piirteet ja tasapainoisen naiselle vartalo.

”Anteeksi, tunnenko teidät?” Hänen silmissään, eleissään ja ilmeissään oli jotain häiritsevän tuttua. Neiti hymyili ujosti, kunnes vastasi: ”Luulin, ettet muistaisi minua herra Ivanov”. En minä varsinaisesti muistanutkaan, mutta hänessä oli vain jotain todella tuttua.
”Olen pahoillani neiti…”
”Ei se mitään. Siitä on kauan”, hän vastasi kohteliaasti. Enempää en ehtinyt tytön kanssa keskustella, sillä muut kutsuivat minua jo. He nauttivat virvokkeita ennen varsinaisen juhlan alkua.
 
”Nätti tyttö. Sinun sussujasi?” Värähdin. En voinut sietää naisen halventamista, enkä halunnut tietää mitä Zaitsev tarkoitti sussulla. Hän oli kelpo kapteeni, mutta palvelun ulkopuolella en hänen kanssaan viihtynyt.
”Vanhoja perhetuttavia”, vastasin huolettomasti. Ei tuon miehen tarvinnut tietää enempää.
Silloin mieleeni palautui muisto. Nuori tummatukkainen, itkuiset silmät ja risti. Vaistomaisesti kuljetin käteni kaulassa roikkuvalle ristille. Sen olin saanut nimettömäksi jätetyllä kirjeelle päivää ennen lähtöäni rintamalle. En ollut uskovaista sorttia, mutta Jumala oli varmaan ollut kanssani ne pitkät yöt. Ristiä en haavoittumiseni jälkeen pois kaulastani ollut ottanut. Se oli yksinkertainen, rihkamaa varmaankin nikkeliä ja taakse oli kaiverrettu vuosiluku, joka oli vuosien saatossa kulunut pois. Pojille en ristiä ollut kertaakaan näyttänyt. Sodassa ei ollut tilaa Jumalalle. Se oli ollut aarteeni, ja aioin pitää lupaukseni. Etsisin sen ihmisen, jolta ristin sain ja kiittäisin. 
 
Juhlaväki kokoontui saliin, jolloin meidät kutsuttiin lavan taakse. Kenraali aloitti puheensa. Hän oli keski-ikäinen mies, harmahtava ja tätä nykyä puoli kuuro. Hyvä mies, mutta ei enää sopinut armeijan palvelukseen.
Hän puhui ylevästi, ettei siviili vain saisi väärää kuvaa sodasta. Hän ei maininnut miestappioita, eikä sitä verenvuodatusta. Hän ei maininnut lukuisia siviili uhreja, naisia ja lapsia, jotka joutuivat kohtamaan sodan julmuuden. Hän ei myöskään paljastanut totuutta lääkintäjoukoista, jos asiat hoidettaisiin ammattimaisesti eikä korruption veliperiaatteella, ehkä useampi mies olisi voinut palata kotiin. Sitä ei koskaan tiedä. Stalin teki sopimuksen, ja olimme kaikki kiitollisia.  Jokainen mies kutsuttiin lavalle vuorollaan. Hänet esiteltiin nimeltä, sotilas arvoltaan ja hän sai mitalin kiitoksineen.
Minä olin viimeisenä vuorossa. Merkin saatuani asteli rauhallisesti viimeisenä riviin.
”Nkolas Ivanov, entinen eversti ja nykyinen kenraali. Koko maa kiittää teitä urheudestanne ja järkkymättömästä kylmästä järjenkäytöstä” vanha Kenraali asteli eteeni. Ojensi mitalin ja kätensä. Kättelin miestä hämmentyneenä. Ylennys oli tullut aivan puun takaa, mutta otin sen kiitollisena vastaan. Sama neiti, joka oli aikaisemmin ottanut takkimme, toi kimpun punaisia ruusuja. Hän ojensi ne ja suuteli minua pehmeästi poskelle.
”Tiesin, että sinä olet miehistä parhain” Neiti kuiskasi korvaani hiljaa. Tämän jälkeen hän soi minulle maailman suloisimman hymyn.
 
Kaikkien kasvojen keskeltä erotin vanhempani, ja kaikki kolme sisartani. Kahdella heistä oli mukanaan mies, joita en tuntenut. Olin kieltänyt kaikki kirjeet, sillä koti-ikävä saattaisi sumentaa arvostelukykyni. Silti olin saanut kirjeen säännöllisesti, Veralta.
Hän oli ollut jo nuorena hyvin vaatimaton maalaistyttö, jonka perhe oli työskennellyt vanhempieni kotiapulaisena. Tytöllä oli ollut suuri uteliaisuus maailmaa kohtaan, muttei lukutaitoa. Häneltä olin saanut ensisuudelmani yli viisitoista vuotta sitten. Harmikseni en vain muistanut, minkä näköinen Vera oli ollut silloin, sillä nyt hän oli varmasti jo kaunis nainen. Yhtenä kesäiltana olin kertonut hänelle halustani päästä armeijaan, jolloin Vera oli ujosti vihjannut, että minulla olisi varmaan jo vaimo, jolle kirjoittaisin rintamalta. Se oli naurettava ajatus.
”Jokainen mies ansaitsee naisen, joka odottaa häntä takaisin kotiin” Vera oli yllättäen sanonut.
Olin jyrkästi kieltänyt tarvitsemastani ketään, jos joutuisin rintamalle edes. Tyttö oli huokaissut, ja jatkanut lukemista. Hän selvästi oli eri mieltä, mutta asemansa vuoksi tyttö ei voinut väittää vastaan. Tiesin hänen tyytymättömyytensä, mutta asia oli henkilökohtainen. Ei se kuulunut Veralle. En oikein tiennyt, miksi tuo tyttö vaikutti niin suuresti mielipiteisiini.
”Jos niin tapahtuu, ja jos tarvitset jonkun, voin olla se nainen” Tyttö oli yllättäen sanonut saman illan aikana. Missähän Vera oli tätä nykyään? Sattumalta katseeni osui tummatukkaiseen neitiin, joka oli meille kimput jakanut. Yhtäkkiä asia oli hyvin selkeä. Tuo neiti oli Vera.