Maailma pysähtyi Veran ympärillä. Hän puristi kiinni liinavaatteista ja piti pintansa parhaan mukaan. Hänen suurin pelkonsa kävi toteen. Nainen ei jäänyt kuuntelemaan miten hieno neito oli kyseessä, sillä hänen oma sydämensä murskaantui. Hän oli menettänyt ainoan miehen, jota oli koskaan rakastanut. Tietenkin tämä oli  ollut odottettavissa, ei herra Ivanov nyt yksin voinut loppuelämäänsä viettää. Tuskaa ei laimentanut edes se, että Vera tiesi, ettei hän voisi koskaan saada haluamaansa miestä. He olivat eri yhteiskuntaluokkaa. Hän oli arvostettu kenraali ja herrasmies, ja Vera palvelija. Sitä ei muuttanut edes, että Vera oli aikuisiällä opiskellut kieliä, taiteita ja tieteitä. Opiskelu oli avannut tytölle uuden ihmeellisen maailman, mutta Vera huomasi, että se maailma ei ollut hänen saavutettavissaan. Hän oli yhä vaatimaton maalaistyttö, joka ymmärsi ompelun, ruuanlaiton ja luontaislääketieteen.

Hän osaisi hyödyntää kuusenneulasia flunssan hoitoon, muttei tiennyt missä Himalajan vuoristo sijaitsi. Vera vei puhtaat liinavaatteet takaisin paikoilleen ja suuntasi yläkertaan.

Talon isäntä, herra Ivanov ei ollut kotona, joten Vera uskaltautui päämakuuhuoneeseen. Se oli hyvin miehinen paikka, eikä Vera huomannut talon isäntää, joka oli asettautunut ulos parvekkeelle, joka oli huoneen yhteydessä. Vera alkoi irroittamaan verhoja, kun hän huomasi miehen.

"Oi anteeksi. Tulen joku toinen kerta". Nainen melkein horjahti alas tuolilta. Herra Ivanov tuli parvekkeen ovelle hymyilen tavalla, joka teki Veran levottomaksi. Siniset silmät välkehtelivät kilpaa pilveettömän taivaan kanssa. Verasta tuntui, että mies näki suoraan hänen lävitseen. Hän oli aina niin kohtelias, ja lempeä Veraa kohtaan. Aivan kuin nainen ei olisi ollut vain palvelija, mutta herra Ivanov oli kaikille palvelijoilleen ystävällinen. Häntä arvostettiin, koska mies oli reilu eikä turhaan hermostunut. Veraa tuo tyyneys välillä pelotti, sillä hän epäili, herra Ivanovin kykyä ilmaista tunteita. Kaikesta huolimatta Vera oli rakastunut tuohon mieheen jo 15-vuotiaana, jolloin hän oli autellut isäänsä nykysen isännän isän kotona.

"Mitä turhaan, kun kerran olet täällä jo. Et sinä minua häiritse". Herra Ivanov käänsi kasvonsa kohti aurinkoa. Mies häiritisi suuresti Veran keskittymiskykyä, sillä hän jäi herkästi vain tuijottamaan miestä. Verhot olivat raskaat pimennysverhot, joita Vera suorastaan inhosi. Hänen piti lyhentää ja kääntää Verhojen alareuna uudestaan, jotta lattian ja kankaan välille jäisi tilaa. Nainen laski minuutteja poispääsyynsä, mutta verhopidikkeitä oli kymmeniä, ja ne kaikki piti irroittaa yksikerrallaan. Vera hivuttautui aivan tuolin reunalle, sillä hänen oli vaikeuksia yltää aivan reunimmaisiin pidikkeisiin.

 

Yhtäkkiä tuoli narahti naisen alla, ja ennen kuin hän huomaisikaan Vera oli päätynyt Herra Ivanovin käsivarsille. Mies oli ilmeisesti aavistanut tulevan. He olivat aivan kasvotusten ja hiljaa, kunnes herra Ivanov rikkoi hiljaisuuden: "Sattuiko?". Hitaasti Vera pudisti päätään. Lämpö kulki miehen kosketuksesta pitkin kehoa. Vera tiesi, että hänen pitäisi vetäytyä kauemmas, mutta naisen jalat eivät totelleet. Nainen kaipasi toisen ihmisen läheisyyttä ja huolenpitoa, varsinkin nyt kun naisella ei ollut enää perhettä. Kukaan ei välittänyt hänestä enää. Ajatus oli lohduton. Vera taisteli kyyneliä vastaan. Hän oli vannonut, ettei itkisi herra Ivanovin edessä, joten nainen vetääntyi irti.

"Olen pahoillani tuolistanne". Hän pakotti äänensä kepeän kohteliaaksi. Tuolista oli katkennut jalka. Verho retkotti puoliksi maassa, sekä siihen oli tullut aivan pieni repeämä, kun nainen oli tarrannut verhoon saadakseen tukea. Nainen puuskahti tyytymättömänä. Kaikki meni päin mäntyä, eikä naista jaksanut kiinnostaa mikään. Hänen tulisi päästä pois tästä talosta, ennen kuin kihlautuminen virallistettaisiin.

"Vera. Mikä sinun on?" Mies ei saanut välittää hänestä, nainen ei kestäisi sitä. Herra Ivanovin kasvot olivat aidosti huolestuneet.

"Voin täysin mainiosti herra" Vera haki toisen tuolin käytävän puolelta ja ryhtyi itsepintaiseen työhön. Herra Ivanovin piti vain luovuttaa. Hänelle ei jäisi muuta vaihtoehtoa, mutta mies ei antanut periksi. Hän tuli aivan Veran viereen ja vaati naisen huomion.

"Olet kehno valehtelija" Tietenkin Herra Ivanov näki hänen lävitseen, kuten aina. Nainen ei kertakaikkiaan voinut piilottaa tunteitaan, vaikka turhaa yritti. Hän nykäisi viimeisen pidikkeen irti, kunnes soi miehelle huomion.

"Oletteko koskaan halunnut jotain, mitä ette voi saada? Se on lähellä, mutta saavuttamattomissa. Yhtenä päivänä menettätte sen. Ja tyly todellisuus lyö teitä kasvoihin. Ette halua avata silmiänne seuraavana aamuna, ja tiedätte oman typeryytenne, muttette saa oloa helpottamaan". Herra Ivanov ei hymyilyt enää. Hänellä oli kasvoillaan myötätuntoinen, ja ymmärtävä ilme. Ihan kuin mies olisi tiennyt mistä Vera puhui. Se olisi ihmeellistä, sillä Herra Ivanov oli saavuttanut elämässään kaiken mitä hän toivoa saattoi, ja nyt se täydentyisi vielä suloisella vaimolla ja mahdollisella perheellä.

Vera astui alas tuolilta. Hänen kasvojaan poltti. Mitäs jos herra Ivanov näkisi tällä kertaa hänen lävitseen. Mitä jos nainen oli paljastanut itsensä?  Se on hyvin epätodennäköistä. Herra ivanovin katse tutki naisen kasvoja aivan kuin etsien jotain. Veran iho hehkui. Hänellä oli vaikeuksia hillitä itsensä.

”Oletko varma, ettet voi saavuttaa sitä mitä haluaisit?” herra Ivanov kysyi yllättäen. Vera huokaisi syvään. Hän muisti elävästi kihlasormuksen, jonka mies oli antanut neiti ””””.

”Täysin varma”, naisen ei onnistunut peittää pettymystä, joka viilsi hänen sisintään. Hän käänsi katseensa kohteliaasti lattiaan.

”Muttet ole hyväksynyt sitä sisimmässäsi” herra Ivanovin ääni ole hellä ja se tuli aivan läheltä. Vera värähti, mikä sai hänet inhoamaan itseään. Nainen äännähti.

 

 Sinä iltana Vera avasi kirjeen, jonka oli kolme viikkoa aikaisemmin saanut veljeltään Yhdysvalloista. He eivät koskaan olleet nähneet toisiaan, sillä veli oli lähtenyt jo ennen Veran syntymään pois Venäjältä, mutta Veran isän kuollessa mies oli palannut kotimaahansa hyvästelemään isänsä. He olivat tavanneet hautausmaalla. Veralle se oli ollut suuri järkytys, ja hän sai pian huomata, ettei ollutkaan lapsista se, joka muistutti eniten heidän isäänsä. He olivat kätelleet, jutelleet ja lopulta Vera oli antanut osoitteensa miehelle. Kirje oli saapunut kymmenen päivää myöhemmin. Nainen luki tutut rivit uudestaan. Tässä oli hänen pakotiensä., vaikka nainen ei koskaan unohtaisi herra Ivanovia, hänen ei tarvitsisi elää jatkuvassa muistutuksessa miehestä. Vera painoi kirjeen rintaansa vasten. Hän nousi ylös sängyltään, ja asetteli hieman hiuksiaan. Sen tehtyään nainen suuntasi alakertaa, jossa sijaitsi isännän työhuone. Kello näytti seitsemään illalla, mutta herra Ivanov teki usein töitä myöhään, eikä tämä ilta ollut poikkeus. Vera kulki hiiren hiljaa oleskelutilan läpi, kunnes saapui suurelle tammiovelle. Hän veti syvää henkeä ja laski mielessään kymmeneen. Nainen koputti oveen. Hän sai luvan astua sisään upeaan työhuoneeseen, mistä nainen kävi pyyhkimässä pölyt ja kastelemassa viherkasvit. Herra Ivanov näytti väsyneeltä istuessaan suuren pöytänsä takana. Hiukset olivat paenneet otsalle, eikä sinisissä silmissä ollut tavanomaista säihkettä.

”Herra Ivanov. Haluaisin esittää eroanomukseni”, Vera ilmoitti vakavana ja vahvana. Hän oli päätöksensä tehnyt. Herra Ivanov näytti yllättyneeltä.

”Miksi te niin haluatte tehdä?” Vera seisoi yhä, mutta epävarmana istui alas hänelle tarjottuun tuoliin.

”Koska..”. Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa. Ajatukset pyörivät kehää, eikä nainen nähnyt eteensä. Tämän ei pitänyt olla näin vaikeaa. Hän oli harjoitellut puheen etukäteen useampaan kertaan, mutta nyt kaikki sanat katosivat.

”Koska en voi jäädä tänne, eikä minulle ole enää mitään Venäjällä”, Vera sai lopulta sanotuksi. Hän ei uskaltanut katsoa isäntäänsä silmiin.

”Onko jotain tapahtunut, ettette voi jäädä tänne?” Herra Ivanov kysymys osui hyvin lähelle. Vera nyökkäsi hitaasti.

”Kerro minulle, ehkä asiaan löytyy ratkaisu”, mies ehdotti. Voi kun se olisi mahdollista, mutta ei. Veralla oli veli, joka lupasi maksaa hänen laivalippunsa. Miksi nainen epäröi? Hän tiesi miksi.

”Kuulin kihlauksestanne, ja jos te menette naimisiin, niin en voi jäädä tänne”, Vera sanoi lopulta. Nyt se oli sanottu. Hän tärisi tuolissa, eikä isäntä sanonut mitään.

”Mikään ei ole varmaa”, mies huomautti. Se ei lohduttanut Veraa. Nainen nousi ylös uhmakkaasti. Hän loi pitkän katseen rakastamaansa mieheen. Haikailut oli haikailtu.

”Se on edessä joku päivä vielä, joten menen perheeni luo kauas täältä. Ehkä löydän sieltä itselleni rakkaan, jonkun komean, mutta synkeän lehmipojan”, Vera virnisti. Se sai Herra Ivanovin säpsähtämään.

”Eihän sinulla ole perhettä”, hän huomautti. Hetken nainen epäröi. Hän päätti kuitenkin näyttää kirjeen miehelle. Herra Ivanov tarttui kirjeeseen epäluuloisesti. Vera odotti hiljaa, mutta kärsimättömästi ne minuutit, kun Herra Ivanov luki kirjeen.

”Voiko häneen luottaa. Ajattelitko matkustaa yksin? Yhdysvaltoihin on pitkä matka”, Herra Ivanovin huoli kosketti Veran sydäntä. Hän sai siitä aina turhaa toivoa, joka oli pilata naisen elämän. Nainen taitteli kirjeen taskuunsa ja sanoi:

”Kiitos huolenpidostanne, mutta minä pärjään. Tehkää hänestä onnellinen”. Nainen nousi ja hymyili lempeästi miehelle. Herra Ivanov nousi myös.

”Te siis lähdette”, hän sanoi. Sanoja sävytti vakavuus, joka hämmensi Veraa. Hän nyökkäsi topakasti. Herra Ivanov tuli Veran luo, ja tarjosi kätensä.

”Kätelkäämme ja hyvästelkäämme toisemme kunnolla”. Vera ojensi kätensä hymyilen. Herra Ivanov suuteli hänen kättään hellästi.

”Hyvästi herra Ivanov”, Vera lausui. Hän tunsi katkeran suloista helpotusta.

”Tuo ei käy. Kutsukaa minua etunimellä”, Herra Ivanov protestoi. Veraa hymyilytti.

”Kuten toivot. Hyvästi Nicolas”, nainen lausui uudestaan. Herra Ivanov näytti tyytymättömältä. Hän otti naisen kädet omiinsa ja astui lähemmäs.

”Ja minä sanon: Älä jätä minua Vera”. Miehen ääni muuttui virallisesta anelevaksi. Hän ei halunnut päästää naisesta irti. Vera hengitti levottomana.

”Minun täytyy”, hän kuiskasi. Mies kietoi kädet naisen ympärille. Vera katseli häntä avuttomana. Herra Ivanov painoi naisen rintaansa vasten, ja kuiskasi hänen korvaansa: ”Täytyykö?”. Nainen hengitti hitaasti, ja kosketti miehen olkapäätä. Hän ei sanonut mitään.

”Venäjästä tulee niin ankea paikka ilman sinua. Älä jätä sitä pulaan. Älä hylkää minua”, Herra Ivanovin sanat juuttuivat hän kurkkuunsa, mutta Vera kuuli niistä jokaisen.

”En koskaan hylkää teitä. Tulen aina muistelemaan teitä, ja näitä vuosia täällä. Tulen aina rakastamaan kotiani, koska se on ollut aina siellä, missä tekin”, Vera vastasi heikosti hymyilen. Herran Ivanov piti yhä hänestä kiinni, kun pelkäisi tämän haihtumaan ilmaan, jos päästäisi irti naisesta. Vera nautti läheisyydestä, kunnes myrkyllinen nuoli pisti hänen rintaansa. Hellästi, mutta vakaasti hän peruutti Herra Ivanovin läheltä.
"Hylkäät, jos lähdet", mies huomautti terävästi. Vera oli avuton ja heikko miehen kiinteän katseen alla. Hän oli hermostunut ja huolestunut. Vera pudisti päätään, ja sulki silmänsä. Hän puri huultaan, kunnes sitä sattui, sillä nainen ei halunnut paljastaa itseään.
"En, sillä sieluni jää kulkemaan vapaana Venäjän yli puhaltavaan tuuleen, ja sydämeni...", hän hiljeni ja vilkaisi työhuoneen ovea. Hänen ihonsa kihelmöi. Herra Ivanovin kasvoille ilmestys utelias ilme. Vera ei halunnut nähdä sitä. Hän ei voisi enää olla paljastamatta itseään, sillä valehdella hän ei osannut. Jossain talon syvyydessä kilahti kello. Se pelasti Veran tukalasta tilanteesta, johon hän oli itsensä varomattamasti saattanut.
"Tuo on merkkini", hän totesi nopeasti ja suuntasi ovelle. Herra Ivanov tarttui häntä kädestä ja esti naista avaamasta sitä.
"Jääthän?" Kysymys esitettiin epävarmasti, mutta toiveekkaasti. Vera hymyili ja nyökkäsi. Sen jälkeen herra Ivanov päästi hänet.